Etappisika, Esq.

“Minä tuomitsen teidät koska te olette nousseet profeettoja vastaan ja kiertäneet ympäri kyliä puhumassa ettei ajan vaihdos ole enempää kuin hiekan jyvän vaihtaminen hiekanjyvään. Minä tuomitsen teidät koska te olette jättäneet noudattamatta Jumalan käskyt. Te olette syöneet halikin lihaa joka on yhtä aikaa mustan käärmeen ja linnun lihaa, sukeltavan linnun ja siipisulillaan lentävän kalan lihaa. Te olette rikkoneet mitä Jumala on käskenyt. Te olette paistaneet tuhkahauteessa ja hehkutetuilla kivillä halikin lihaa. Kaikki täällä ovat sen nähneet ja te kuitenkin tiedätte miten Jumala on kieltänyt kajoamasta likaisten eläinten lihaan: kotkan, luukotkan ja kalakotkan, sääsken, ilmahaukan ja kaarneen, kamelikurjen, kalakaijan ja haukan, huuhkajan, halikin ja hyypiään, yökön, ruovonpäristäjän ja storkin, haikaran, harjalinnun ja nahkasiiven, kamelin, jäniksen ja sian, myyrän, tähtiliskon ja salamanterin. Nämä te tiedätte ja silti olette pyydystäneet ja syöneet mustan käärmelinnun lihaa.

Minä tuomitsen teidät tuhoon. Tuho on teidän päällenne tuleva. Teidän kansanne on koiran kansa. Teidän päälakenne on ajeltava kaljuksi ja päälakeen kiinnitettävä neuloilla ja suolilangoilla merkiksi nahanpala. Sen alta eivät hiukset ikinä kasva ja siitä merkistä jokainen tulee tuntemaan teidän kansanne viimeiset. Siihen tautiin te tulette kuolemaan niin kuin mikä tahansa elukka omaansa kuolee.

Sitten tuomari kääntyi ja lähti aitauksesta. Mandealaiset tapettiin hakkaamalla terävillä kepeillä päähän niin kuin sairaita koiria.

Tämä on totta. Näin on tapahtunut. Näin tulee meille tapahtumaan.”

- Olli Jalonen: Isäksi ja tyttäreksi

Kurt Vonnegut Jr:n romaani Sähköpiano on dystopia tulevaisuuden yhteiskunnasta, jota hallitsevat insinöörien johtamat teknis-tuotannolliset klusterit. Väestö on jakautunut jyrkästi A- ja B-kansalaisiin, ja mahtava kallioluolaan sijoitettu tietokone koordinoi ja kalkyloi kaikkea yhteiskunnassa tapahtuvaa toimintaa, lähtien teollisuustuotannon volyymistä ja ulottuen aina ihmisten arkielämään ja heidän kulutuspreferensseihinsä. Kirjan juoni on se tavallinen tarina, ajanmukaistettu versio 1800-luvun luddiittikapinoista, Huxleysta, Orwellista, sen sellaisesta: yhteiskunnan huipulla oleva tehtaanjohtajainsinööri alkaa epäillä koko kuvatun elämäntavan mielekkyyttä, liittyy B-ihmisten keskuudessa organisoituun kapinaliikkeeseen ja osallistuu eräänlaiseen vallankumousyritykseen (joka kylläkin epäonnistuu).

Kiinnostavin henkilö kirjassa kuitenkin on muuan B-kastiin kuuluva sivuhenkilö nimeltään Luke Lubbock. Hän vilahtaa kirjassa vain pariin otteeseen. Ensin hänet tavataan osallistumassa B-kansalaisten keskuudessa järjestettyihin paraatikilpailuihin erään kulkueen keulahahmona, norsun syöksyhammasta kantavana prameaan itämaiseen asuun pukeutuneena persialaisylimyksenä. Tämän jälkeen hän vielä toiseenkin kulkueeseen osallistuakseen tulee häthätää vaihtamaan vaatetustaan erääseen baariin. Tällöin baarissa oleva kirjan päähenkilö ohimennen tarkkailee häntä:

“Luke ryhtyi mutisten riisumaan. Hän pani vyönsä ja tikarinsa pöydälle niin että kuului vaikuttava kolaus. Kimalteleva kasa kasvoi ja kasvoi kunnes se etäältä katsottuna olisi ehkä ollut riittävän suuri olemaan sateenkaaren toisessa päässä.

Paul luopui hetkeksi vahdinpidosta vilkaistakseen Lukea. Häntä järkytti miehessä tapahtunut muutos. Mies oli nyt alusvaatteisillaan, ryysyinen ja kurja eikä kovin puhdaskaan. Ja Luke oli jotenkin kutistunut ja kuhmuinen ja arpinen ja laiha. Hän oli alistunut, puhumaton eikä katsonut ketään. Epätoivoisesti ja lähes nälkäisesti hän repi auki uuden paketin ja otti siitä vaaleansinisen univormun, jonka koristeena oli kultakirjontaa ja tulipunaisia juovia. Hän veti jalkaansa housut ja mustat saappaat, takin jossa oli mahtavat epoletit. Luke kasvoi uudelleen, sai väriä ja sitoessaan sapelinsa hihnoja hän oli puhelias – tärkeä ja vahva. Hän kääri edellisen pukunsa ruskeaan paperiin, jätti paketin baarimikolle ja ryntäsi kadulle paljasta terästä helistellen.”

Toisen kerran tapaamme Luke Lubbockin kirjan loppupuolella, kun hän on yksi niistä vallankumouksellisista, jotka ovat soluttautuneet tarjoilijoiksi, siivoojiksi ym. apuhenkilöiksi naamioituneina Idän ja Keskilännen Ryhmään kuuluvan yritysjohdon eristetyllä saarella viettämään eksklusiiviseen kahden viikon virkistys- ja hengennostatustapahtumaan. Kehityskelpoisiksi arvioitujen tehtaanjohtajainsinöörien ohjelmaan saarella kuuluvat leikkisät urheilukilvoittelut, yhdessäolo ja yhteishenkeä lisäävät menot ja rituaalit. Erään tällaisen (osallistujien vannoma Meadowsin Hengen vala) yhteydessä kirjan päähenkilö kääntyi ja näki Luke Lubbockin, jonka menot olivat taas lumonneet; mies piti kättään koholla ja vannoi kaiken mitä esitettiin.

Luke Lubbockia luonnehtivaksi piirteeksi hahmottuu näin taipumus, tai kyky, eläytyä ja osallistua kokonaisvaltaisesti nähtävästi mihin tahansa ulkonaisesti näyttävään, ritualisoituun tapahtumaan. Luke muuntaa aksiooman ”on tultava siksi mitä on” muotoon ”on tultava siksi miltä näyttää.” Luke Lubbock on nykyisten larppaajien, goottien, keskiaikatapahtumiin osallistuvien täyspäisten aikuisten, uusnatsien, kuusikymppisten nahkaan pukeutuvien yritysjohtaja-harrikkakuskien jne. esi-isä ja suojeluspyhimys (Sähköpiano oli Vonnegutin esikoisteos, ilmestymisvuosi 1952). Kuvaan kuuluu, että emme saa tietää mitään siitä, mitä Luke ”ajattelee”, mitä mieltä hän on siitä tai tästä asiasta. Se ei ole merkityksellistä.

Jos nyt olisi niin, kuten vaikkapa Zygmunt Bauman muiden muassa sanoo, että nykyisessä historiallisessa tilanteessa kun valistuksen peruja olevat kansallisvaltiot ovat siirtymässä kumartaen takavasemmalle ja muutoksen kuskipukille on istahtanut globaali talous, myös ihmisten identiteetit muodostuvat erilaisin perustein kuin aiemmin. Väistämättä käy tällöin myös niin, että huomio kiinnittyy jokaisen identiteetin tekaistuun ja keinotekoiseen, auttamatta kontingenttiin luonteeseen. Postmodernin nomadin identiteetit ovat pieninä palasina maailmalla kuin Tapio Rautavaaran ja hänen hummansa leipä, eikä näillä palasilla ole välttämättä mitään kytkentää toisiinsa eivätkä ne ole luonteeltaan pysyviä - ”kerran partiolainen – kerran partiolainen”.

Tässä mielessä etenemme järkähtämättä Luke Lubbockin viitoittamaa tietä. Jos kuitenkin – kuten postmodernin sensitiivisyyden mieskohtaisen kehittymisen ja vakiintumisen vaatima kulttuurinen viive antaa meille oikeuden – otamme vapauden tarkastella asioita vanhanaikaisesti, so. modernisti, voidaan kiinnittää huomio keskuudessamme jo olevaan, ilmeisen postmoderniin tapaan kommunikoida. Perusmuodossaan tämä näyttäytyy juuri sellaisissa tilanteissa ja tilaisuuksissa, joihin Luke Lubbockilla oli kiivas veto. Aina siellä missä kokoonnumme yhteen ja missä vaistomaisesti nousemme seisomaan tai vaistomaisesti menee käsi lippaan tai kyynel silmään tai alamme huojua ja heiluttaa sytkäreitä yhteislaulun tahdissa – tai tehdä kaikkea tätä – Luke on keskuudessamme ja aina kun sitä teemme, teemme sen hänen muistokseen. Kommunikoimme merkityksiä pienin ilmaisuin, joilla on järkälemäinen (ja emotionaalisesti äärimmäisen latautunut) sisältö:

Elvis Presleyn valtasuuruus, John Lennonin Imagine, Hendrixin Star-Spangled Banner, Picasson Guernica, valokuva merijalkaväen sotilaista pystyttämässä Yhdysvaltojen lippua Iwo Jimassa 1945, valokuva venäläisestä sotilaasta pystyttämässä Neuvostoliiton lippua Berliinissä Reichstagin jäännöksille 1945, prinsessa Dianan kuolema, 9/11 jne. jne.

Nämä kaikki ovat peruslubbockkilaista tavaraa - aikakauden kiteytymiä tai symboleita jnpp. - eikä ole useinkaan suotavaa muistuttaa, että Elvis kuitenkin jäi päällimmäisenä mieliimme palleromaisena ja koomisena hörhönä; Hendrixin Woodstockissa esittämä Yhdysvaltain kansallislaulu oli klishee jo syntyessään; samoin kuin Lennonin lyriikka, suoraan murrosikäisen tytön päiväkirjasta -jaan; että Picasso polkaisi yhtäläisen klisheemäisellä teoksellaan liikkeelle erään ”osallistuvan” toritaiteen valtavirran; että sekä Iwo Jiman että Berliinin valokuvat olivat lavastuksia; jnpp.

Toki on ymmärrettävää takana oleva pyrkimys luoda jotakin sellaista ja halu kuulua johonkin sellaiseen, mitä voisi kutsua postmoderniksi yhteisyydeksi, yhteisöllisyydeksi, kommuunioksi: tässä mielessä iltapäivälehdistön lukijakysymykset tyyliin Missä olit, kun Timo T.A. Mikkonen ratkaisi Kennedyn murhan? ovat ainakin lehtien levikkiä ajatellen perusteltuja, ja myös näyttävät saavan ihmiset monisanaisen nostalgian valtaan: olinhan siellä minäkin.

Se mikä jää tämänkaltaisilla merkitysklönteillä kommunikoitaessa puuttumaan, on postmoderniin kuuluva reflektiivisyys (joka itse asiassa jo laskettiin modernin hyveeksi). Lubbockin perintö velvoittaisi tähän. Tämä on ylimalkaan jo tiedossa, aina urheilupiirejä ja populaarikulttuurin tutkijoita ja suosijoita myöten. Poikkeukset osuvat sitten tietenkin helpommin silmään. Siksi ei ole mahdollista ottaa kovin vakavasti keski-ikäisiä kaljuuntuvia rock-diggareita jotka kiivailevat sen tai tämän laulajan/bändin rankkuuden puolesta (useimmiten vielä kyse on iskelmämusiikista, jota nimitetään rockiksi), eikä myöskään ralliautoilija Marcus Grönholmin televisioesiintymisiä. Molemmat tuntuvat puheissaan naurettavilta, koska tekevät saman virheen: ovat moderneja (= tosissaan) roolissa joka on puhtaan postmoderni (= modernin hyötyajattelun mukaan täysin tyhjänpäiväisen asian auguurina, mikä edellyttäisi reflektiivistä viileyttä ollakseen media– tai katu-uskottava).

PS. Olisi kiinnostavaa saada tietää, pystyykö kukaan sellainen, joka on lukenut Vonnegutin kirjassa olevan Meadows-jakson, jossa tehdään totaalisesti silppua kaikista yritysten visiointi-, yritysfilosofia– ja yhteishenkikokoontumisista ja vastaavista seminaareista ja teemaristeilyistä, ottamaan enää vakavasti tämänkaltaisia tilaisuuksia, joihin omassa työympäristössään on joutunut?

Siinä olisi potra gradun aihe jollekin pirteälle henkilöstöhallinnon tai organisaatioviestinnän opiskelijalle. – Vapaasti käytettävissä –

Kommemoraatio 16.08.

Joulukuun 21. päivänä 1970 Elvis Presley toimitti käsinkirjoitetun, presidentti Richard M. Nixonille osoitetun kirjeen henkilökohtaisesti presidentin virka-asunnon Valkoisen talon luoteisportilla seisovalle vartijalle. Kirjeessä Presley ilmaisi halunsa olla avuksi huumeidenvastaisessa taistelussa. Lisäksi Presley halusi tavata presidentin, mikäli tällä olisi aikaa.

Tapaaminen järjestyi vielä saman päivänä, ja Presley tapasi presidentti Nixonin Valkoisen talon Oval Officessa.

Läsnä oli myös presidentti Nixonin avustaja Egil Krogh, joka kirjoitti tapaamisesta lyhyen muistion.

Ensin otettiin valokuvia Nixonista ja Presleystä.

Kroghin muistion mukaan Presley tämän jälkeen esitteli Nixonille mm. poliisin virkamerkkejä, joita hänellä oli Kaliforniasta, Coloradosta ja Tennesseestä. Keskustelussa Presley totesi The Beatles-yhtyeen levittävän amerikanvastaista henkeä. Presley vakuutti Nixonille olevansa ”tämän puolella” ja haluavansa palauttaa Amerikan lipulle siltä vietyä kunnioitusta. Presley mainitsi olevansa vain köyhä poika Tennesseestä joka oli saanut isänmaaltaan paljon, ja joka nyt halusi jollain tavoin maksaa takaisin. Presley totesi tutkineensa syvällisesti ”huumeiden käyttöä ja kommunistisia aivopesutekniikoita”, ja ilmaisi halunsa toimia salaisena agenttina, jolla olisi – vaikkei virallista organisatorista asemaa – keskushallinnon valtuutus toiminnalleen. Hänen asemansa nuorison suosimana viihdyttäjänä takaisi todellisen näköalapaikan huumeiden vastaisessa toiminnassa.

Tapaamisen loppuvaiheessa Presley jälleen kertoi presidentti Nixonille olevansa tämän kannattaja sekä – läsnäolijoitten yllätykseksi – laittoi käsivartensa presidentti Nixonin harteille ja syleili tätä.

Tapaamisen jälkeen Presley nautti lounaan Valkoisen talon ruokasalissa, ja hänelle luovutettiin virkamerkki, joka identifioi hänet huumeviraston agentiksi (Bureau of Narcotics and Dangerous Drugs).

Kun Elvis Presley kuoli 42-vuotiaana seitsemän vuotta myöhemmin, ruumiinavauksessa hänen elimistöstään löydettiin jäämiä kymmenestä eri lääkeaineesta. Näiden lisäksi hänen tiedettiin kokeilleen ainakin marijuanaa ja kokaiinia sekä käyttäneen ainakin seuraavia lääkkeitä: Dilaudid, Percodan, Placidyl, Dexedrine, Biphetamine, Tiunal, Desbutal, Escatrol, Amytal, Quaalude, Carbrital, Seconal ja Ritalin. Presleyn tiedetään 1970-luvulla myös ainakin kahdesti olleen sairaalassa ”lepäämässä ylirasituksesta”.

Presidentti Nixonia puolestaan virkatehtävät rasittivat psyykkisesti siinä määrin, että jälkeenpäin kirjoitettujen kuvausten mukaan hän ajoittain oli ”epävakaassa tilassa väsymyksen, alkoholin ja lääkkeiden yhteisvaikutuksesta”. Kerrotaan hänen kahteen otteeseen juovuksissa ollessaan antaneen määräyksen atomipommin käytöstä Vietnamissa. Tästä arvaamattomuudesta johtuen Vietnamin sodan ollessa kuumimmillaan puolustusministeri James Schlesinger antoikin sotilaskomentajille määräyksen olla ottamatta vastaan mitään käskyjä Valkoisesta talosta ilman hänen hyväksyntäänsä.

Vuonna 1970, jolloin Nixon ja Presley tapasivat, Nixon oli masentunut siitä arvostelusta, jota hänen aloittamansa Kamputsean pommitukset olivat herättäneet. Psykoterapeutti, tri Jack Dreyfus oli aiemmin tuona vuonna antanut Nixonille Dilantin-nimistä lääkettä. Vaikuttavana aineena tässä epilepsian hoidossa käytettävässä lääkkeessä on fenytoiini, joka ”estää tehokkaasti epänormaalin sähköisen ärsykkeen etenemistä ja leviämistä aivoissa, jolloin lihasten hallitsematon kouristelu ja muut epilepsiaan liittyvät oireet vähenevät”. Tri Dreyfusin mukaan se on myös tehokas keino ehkäistä ”pelkoa, huolestuneisuutta, syyllisyydentuntoa, paniikkia, vihaa ja muita näiden kaltaisia tunteita kuten rauhattomuutta, raivoa, depressiota ja väkivaltaista käytöstä” . Tri Dreyfus antoi reseptittä presidentti Nixonin käyttöön yhteensä kaksi tuhatta Dilantin-kapselia.

Asiantuntijoiden, muiden kuin tri Dreyfusin, mukaan Dilantinin käytöstä voi aiheutua vakavia sivuvaikutuksia kuten sekavuutta, mielialahäiriöitä ja muistikatkoksia.

On siten täysin mahdollista, että joulukuun 21. päivänä 1970 Valkoisessa talossa otetuissa valokuvissa kameralle iloisina hymyilevät huumeidenvastustajat Elvis A. Presley ja Richard M. Nixon olivat tukevasti mömmöissä molemmat.

Vanhaisäntä oli ikääntymisensä myötä tullut yhä persommaksi viinalle, eivätkä harvoja suinkaan olleet ne kerrat, jolloin hän kestikievarista juuri ja juuri rattailla pysyen saapui kartanolle yösydännä, ankarasti teikaroiden ja loilottaen, kävelyn tässä vaiheessa jo ollessa siinä määrin vaivalloista, että uniltaan kovaan menoamiseen herännyt renki joutui hänet usein yöpuulle käsipuolesta pidellen taluttamaan tai suorastaan kantamaan.

Asiaintila ei suuresti miellyttänyt muuta talonväkeä. Varsinkin talon aikamiespoika, jonka harteilla talonpitoon kuuluvat moninaiset askaret ja vastuut nyt lepäsivät, piti isänsä toimintaa edesvastuuttomana. Kylälläkin jo puhuttiin.

Mutta vähänpä oli vaikutusta vanhalleisännälle annetuilla kehotuksilla ja neuvoilla, hän jatkoi iloelämäänsä entiseen tapaan, ikään kuin olisi katsonut itsellään siihen olevan täysi ja suvereeni oikeus.

Erään kerran, kun vanhaisäntä taasen retkiensä päätteeksi oli toimitettu sänkyynsä nukkumaan tavanomaisessa tilassaan, poika päätti ainakin pelästyttää seuraavana aamuna pohmeloissaan heräävän isänsä: talossa oli juuri teurastettu lammas, ja poika toimitti lampaan vielä kiiltävänmuhevat sisälmykset kottikärryllä sisään vanhanisännän kammariin, missä ne kaadettiin lattialle hänen sänkynsä viereen. Hätkähtäisi aamulla viinamäen mies moista näkyä!

Seuraavana aamuna vanhanisännän kammarin ovi pysyi pitkään kiinni. Lopulta ovi avautui, ja vanhaisäntä askelsi tukkansa pystyssä, peljästyneen ja kalvean näköisenä tupaan. Hän nosti kätensä ylös kohden taivasta ja lausui värisevällä äänellä:

- Vannon tässä todistajien edessä, että teen parannuksen! Alkaa uusi elämä! En enää ikinä viinapisaraa laita huulilleni! Jumala antoi minulle viime yönä viimeisen varoituksen: olin humalassa oksentanut kaikki sisälmykseni ulos – mutta olin yhä hengissä! Ja Jumalan ja harjanvarren avulla sain kuin sainkin sisälmykset takaisin paikoilleen!

Vanhaisäntä myös piti sanansa, sen koommin hän ei väkijuomiin kajonnut.

– Kommemoraatio –

” Leopold Bloom söi halukkaasti nelijalkaisten ja lintujen sisäelimiä. Hän piti paksusta perkekeitosta, herkullisista linnunkuvuista, täytetystä käristetystä sydämestä, leivänmurujen kera paistetuista maksaviipaleista, paistetusta turskanmädistä. Kaikkein eniten hän piti grillatuista lampaanmunuaisista jotka jättivät vienosti tuoksahtavan virtsanmaun hänen kitalakeensa.
Munuaiset olivat hänen mielessään kun hän liikuskeli keittiössä äänettömästi, järjestellen vaimon aamiaista kuhmuiselle tarjottimelle. Jääkylmää oli valo ja ilma keittiössä mutta ulkona oli leppoisa kesäaamu kaikkialla. Sai hänet tuntemaan itsensä nälkäiseksi.
Hiilet punersivat.
Toinen voileipäviipale: kolme, neljä: selvä. Vaimo ei halunnut lautastaan täyteen. Selvä. Hän jätti tarjottimen, nosti kattilan liedenkulmalta ja pani sen vinoittain tulelle. Se istui siinä, jörösti kyykkysillään, nokka törröttäen. Kuppi teetä kohta. Hyvä. Kissa käveli jäykästi pöydänjalan ympäri häntä pystyssä.
- Mkgnao! “

- James Joyce: Odysseus

Intian edesmenneen pääministerin Morarji Desain pitkän ja uutteran elämäntyön lisäksi ihmisvirtsan lääkinnällisestä taikavoimasta on löydettävissä todisteita paljon Intiaa lähempääkin.

Erno Paasilinna kertoi omaelämäkerrallisessa teoksessaan Tähänastisen elämäni kirjaimet (Otava 1996), kuinka hän oli alle kaksikymmenvuotiaana nuorukaisena lyönyt pahasti kirveellä jalkaansa, niin että terä upposi jalkaterään ja ja valkoinen jänne purskahti ulos. Kunnanlääkäri leikkasi ja kipsasi jalan, josta luusirut oli ensin poistettu ja jalkaterän päältä valuneet lihanriekaleet neulottu yhteen.

Jalka ei kuitenkaan ottanut parantuakseen. Kipujen piinaamana Paasilinna hajotti kipsin puukolla ja vasaralla, jolloin paljastui sininen, märkivä ja turvonnut jalkaterä. Jalkaa hoidettiin tästä eteenpäin kotioloissa, avautunut haava kiristettiin yhteen tiukkaan sidotuilla räteillä.

Paasilinna hoippuroi pari kuukautta kainalosauvoilla ja makaili laihtuneena sängynpohjalla ilman, että haava olisi osoittanut paranemisen merkkejä. Ennusmerkit olivat päinvastoin varsin kehnoja: hänen päähänsä ilmestyi täitä, mikä erityisesti järkytti hänen äitiään. Vanhan uskomuksen mukaan ne nimittäin ilmaantuvat kuolevaan ihmiseen. Paasilinna kyllä alkoi jo omankin arvionsa mukaan olla hyvästikin lähtevän näköinen.

Kuten kellonvalajanuorukainen Andrej Rublevissa löysi vahingossa, osin intuitiivisesti, kellonvalannassa tarvittavaa oikeanlaista savea, samoin nuori Paasilinna harjoitti vahingossa, osin intuitiivisesti, menestyksellistä itsehoitoa:

Sitten kompuroin yöllä keppieni kanssa pahasti, kaaduin ja kusin suoraan haavaan niin että sohisi ja silmissä iski kipinöitä. Olen varma että tämä lääke auttoi siinä paikassa. Tapahtui ratkaiseva käänne ja haava alkoi vähitellen parantua ja lakkasi märkimästä. Mitään pysyvää vammaa siitä ei jäänyt.

Vakaa aikuinen empiristi Paasilinna kertoo toteavaan sävyyn nuorelle Paasilinnalle ja tämän jalalle tapahtuneen tosiseikaston. Vaikka Paasilinna tuossa nuoruutensa erakkovaiheessa oli kyltymätön lukija ja pohdiskelija, ei hän mainitse tapauksen johdosta kiinnostuneensa kansanlääkinnästä tai hankkineensa Tervolan kunnankirjaston kautta virtsaterapiaa (engl. Urine Therapy, Auto-Urine Therapy) käsittelevää kirjallisuutta, jota jo tuolloin olisi ollut saatavilla.

Hän ei myöskään kerro, turvautuiko hän myöhemmässä elämässään vastaavan hädän tullen tähän itsekoeteltuun metodiin, eikä sitä, suositteliko hän sitä ystävilleen tai tuttavilleen.

Käytettävissä olevien dokumenttien valossa on epätodennäköistä, että Erno Paasilinna olisi tuntenut henkilökohtaisesti pääministeri Desain tai että he olisivat olleet keskenään kirjeenvaihdossa. Ainoa internetin tarjoama hauras yhteys myöhemmällä iällään himopolkupyöräilijäksi tiedetyn Paasilinnan ja Desain välillä on tieto, että Indeswar Boruah-niminen assamilainen mies on saanut Intian ilmavoimilta tunnustuspalkintona polkupyörän siitä hyvästä, että Boruah vuonna 1977 oli mukana pelastamassa pääministeri Desaita pakkolaskun tehneestä palavasta lentokoneesta.

Taicho selitti tehtävän heille yksityiskohtaisesti. Heidän oli piiritettävä viiden miehen voimin tämä gaijin ja tapettava hänet. Huomisaamuna. Taicho käytti gaijinista puhuessaan kunnioittavaa -sama-muotoa, mutta hänen ilmeessään tai äänessään ei mikään viitannut siihen, että hän olisi tehnyt sen muussa kuin vakavassa mielessä.

Hän tiesi kuitenkin, kuten muutkin neljä, että taicho tarkoitti päinvastaista kuin mitä sanoi: heidän tuli antaa gaijinin tappaa heidät. He poistuivat äänettöminä kukin taholleen.

Aamulla hän heräsi varhain, puki päälleen mahdollisimman muodolliset hakaman ja haorin, ja kirjoitti kuolinrunonsa. Hän jätti sen puheutumispöydälle. Miekat vyöllään hän käveli temppelin takana olevan aukion reunalle, puiden varjoon. Toiset saapuivat pian hänen jälkeensä. Niukka kumarrus. He odottivat äänettöminä. Maassa oli vielä kastetta.

Viiden kokun mentyä kuului mutkan takaa askeleita. Ne eivät olleet samurain askeleita. Näkyviin ilmestyi gaijin, aseettomana, länsimaisessa univormussa, saappaissaan. Hän näki Tomo Kurose-saman nyt ensimmäistä kerran: gaijiniksi pienikokoinen, hyväkuntoinen, mutta liikkuminen oli kulmikasta, ilman keskusta. Tämä mies ei voisi olla kenjutsussa muu kuin aloittelija.

Taicho oli lukenut heille koko käsikirjoituksen ja sanonut, että näitä kohtauksia kuvattaisiin kaksi samankaltaista, eri ympäristöissä. Toinen leikattaisiin lopullisesta versiosta pois. Hän alkoi toivoa, että tämä olisi se joka leikataan. Hän ei ollut ennen ajatellut koko asiaa, mutta nyt hän tunsi, että oli häpeällistä osallistua tällaiseen.

Tunne vahvistui, kun he levittäytyivät viuhkan muotoon ja vetivät katanat esiin - rauhoittava, tuttu ääni. Kurose-sama astui taaksepäin ja riisti miekan takanaan vasemmallta olevalta samurailta, kuten kirjoitettu oli. Jo tavasta, jolla tsuka istui Kurose-saman kädessä, näki että tämä oli hänelle uutta.

Taicho oli neuvonut heitä näyttämään keskittyneiltä, kun heillä oli katanat. Hän teki juuri niin, keskittyi näyttämään keskittyneeltä tietäen, että silloin kun näyttää keskittyneeltä ei sitä yleensä ole. Niinpä hän tarkkaili tilannetta kuin ulkopuolisena Kurose-saman lyödessä maahan neljä muuta samuraita. Hän huomasi, että olisi voinut halutessaan kahdesti tehdä tyylipuhtaan kesa-girin, jolla Kurose-sama olisi käytännössä haljennut kahtia. Hän ei miettinyt tarkemmin, miltä tuntui huomata se. Hän ajatteli pöydälle jättämäänsä kuolinrunoaan ja odotti, milloin Kurose-sama vihdoin ehtisi häneen.

…lumi, nyt jo pilvinä taivaalla…

Kun tsuki vihdoin tuli, se oli hänelle helpotus. Hän ei torjunut sitä, vaikka se olisikin ollut yksinkertaista. Ponneton sohaisu kaulaan, mutta onnella upposi pehmeään kudokseen ja katkaisi valtimon. Lämmintä verta pulppusi, väsytti. Ei muuta.

Morarji Ranchhodji Desai toimi Intian pääministerinä Janata-puolueen edustajana vv. 1977-79. Hän oli syntynyt 1896, eli oli pääministeriksi tullessaan 81-vuotias – vanhin pääministeriksi nimitetty henkilö maailmassa.

Brahmiinisuvusta polveutunut Desai oli vapaustaistelija, joka Mohandas Gandhin taistelutoverina ja brittiläisen siirtomaahallinnon vastustajana vietti 1930- ja -40-luvuilla lähes kymmenen vuotta vankilassa. Uudelleen hän oli vankilassa vv. 1975-77, tällä kertaa pääministeri Indira Gandhin poliittisena vastustajana.

Pääministerikaudellaan Morarji Desai pyrki normalisoimaan Intian jännittyneitä suhteita kahteen suureen naapurivaltioon, Pakistaniin ja Kiinaan. Desai on ainut intialainen, joka on saanut sekä Intian että Pakistanin korkeimmat siviilihenkilöille merkittävästä valtiollisesta toiminnasta myönnettävät kunniamerkit, intialaisen Bharat Ratnan ja pakistanilaisen Nishan-e-Pakistanin.

Desai saavutti korkean iän, hän kuoli 99-vuotiaana vuonna 1995. Tiedusteltaessa syytä hänen pitkäikäisyyteensä, hyvään terveyteensä ja ehtymättömältä vaikuttavaan toimintatarmoonsa Desai antoi selitykseksi hänen säännöllisesti harjoittamansa shivambhun. Termi tarkoittaa “Shiva-jumalan vettä” tai tämän veden nauttimista. Käytännön tasolla shivambhu merkitsee oman virtsan juomista. Pääministeri Desailla pruukasi mennä kupillisen verran päivässä.

Morarji Desai antoi näin kasvot tälle ikivanhalle traditiolle, jonka avulla voidaan huokealla ja yksinkertaisella tavalla edesauttaa fyysistä hyvinvointia ja ennaltaehkäistä sairauksia. Virtsaterapialle (engl. Urine Therapy, Auto-Urine Therapy) omistautuneet tahot lähtevät siitä, että asiallisen informaation levittäminen on tehokkain keino poistaa virtsan juomiseen ja sen muuhun hyötykäyttöön liittyviä piintyneitä ennakkoluuloja: virtsa ei suinkaan ole kuona-ainetta, vaan 95% siitä on vettä, 2,5 % on virtsaa ja loppu 2,5 % mineraalien, suolan, hormonien ja entsyymien sekoitus. Virtsaa voidaan lääkinnällisissä tarkoituksissa käyttää ulkoisesti tai sisäisesti: juomisen lisäksi virtsalla voidaan kurlata, sitä voidaan käyttää peräruiskeissa ja vaginaalihuuhteluissa, sitä voidaan annostella tipoittain silmiin, korviin ja sieraimiin, sitä voidaan hyvin tuloksin käyttää myös kokovartalohieronnassa (paras tulos tällöin saavutetaan 4-8 päivää vanhalla virtsalla), jalkakylvyissä tai päänahan hieronnassa.

Ihmisten ennakkoluulot ovat sitkeässä, mutta nokkelasti toimien ne voidaan käytännön hoitotyössä ohittaa; kirjassaan Miracles of Urine Therapy tri C.P. Mittal kertoo, kuinka monet neuvokkaat intialaiset lääkärit pyytävät potilailtaan aivan potilaskäynnin aluksi virtsanäytteen, jonka he sitten takahuoneessa kaatavat lääkepulloon ja tuovat potilaille takaisin heidän kulloisiinkin vaivoihinsa tehoavana lääkkeenä.

Kasvissyöjänä, väkivallattomuuden puolestapuhujana ja syvästi uskonnollisena henkilönä tunnettu Desai on lausunut mm. seuraavaa:

”Niille jotka uskovat Jumalaan asia on vielä yksinkertaisempi ja selkeämpi: koska ne jotka uskovat Jumalaan, uskovat että Jumala on koko Universumin Luoja, eikä ole olemassa mitään mikä ei tule Hänestä.”

”Vaikeana nälkävuonna 1919 Lenin häpesi käyttää ruokatarvikkeita, joita toverit, sotamiehet ja talonpojat lähettelivät hänelle maaseudulta. Kun hänen vaatimattomaan asuntoonsa tuotiin paketteja, hän rypisteli otsaansa, nolostui ja ryhtyi kiireesti toimittamaan jauhot, sokerit ja voit sairaille tai aliravitsemuksen vuoksi heikoille tovereille. Pyytäessään minua luokseen päivälliselle hän sanoi:
- Kestitsen savukalalla. Sitä lähetettiin Astrakanista.
Rypistäen sokrateenotsaansa ja luoden kaikkinäkevät silmänsä sivulle hän lisäsi:
- Lähettelevät kuin jollekin herralle! Miten siitäkin oikein pääsisi? Ihmiset loukkaantuvat, jos kieltäytyy eikä ota. Mutta kun ympärillä kaikki näkevät nälkää.
Hän oli vaatimaton, ei käyttänyt väkijuomia eikä tupakkaa, teki aamusta iltaan mutkallista, raskasta työtä, ei osannut lainkaan pitää huolta itsestään, mutta sen sijaan tarkkaili valppaasti toverien elämää.”

- Maksim Gorki: Henkilökuvia

Eräästä 1960-luvulla olympiakultaa voittaneesta suomalaisesta keihäänheittäjästä kerrotaan seuraavaa tarinaa: Koskapa tuore kultamitalimies oli takuuvarma yleisömagneetti kotimaisissa yleisurheilukilpailuissa, kilpailujen järjestäjät tarjosivat hänelle rahaa, mikäli hän osallistuisi juuri heidän kilpailuihinsa. Eräs järjestäjä lähestyi keihäänheittäjää lupaamalla hänelle kolmasosan kilpailujen pääsylipputuloista. Heittäjä vastasi, että hän kyllä mielellään osallistuu, mutta tarjottua korvausta hän piti liian pienenä; “vähintään yksi neljäsosa pitää saada”.