Category Archive

Täällä. Kyllä: siis täällä.

Nuoruus

Vuosia myöhemmin, seisoessani voitokkaana kansainvälisen palkintoraadin edessä salamavalojen räiskeessä, muistin hyvin tuon pilvisen päivän, kun ensimmäistä kertaa menin lanssille töihin.

Äitimme uhrautuvasta raatamisesta huolimatta perheemme ahdinko oli vain pahentunut. Asuimme talon kurkihirren romahdettua saunan lauteiden alla, ja yksi toisensa jälkeen olivat kaikki sisarukseni menehtyneet nälkään ja sen mukanaan tuomiin puutostauteihin. Tosin velivainajistani Mitjan ja Petjan kohtaloksi koitui heidän jatkuvasta suu avoinna nukkumisesta saamansa anoreksia (anorexia nervosa), ja Rotjan vei taas kunnanlääkärin ruumiinavauksessa toteama homoseksuaalisuus (homoseksuaalisuus), jonka hän sai huonosti ryöpättyjä puolukoita syötyään.

Koska nyt siis muiden kuoltua olin perheen vanhin lapsi, oli perheen elatuksen hankkimiseen osallistuminen minulle itsestäänselvä velvollisuus. Niinpä äitini ompeli minulle viimeisistä muovikasseista ja patenttikorkeista vaatimattomat asusteet, joiden sisällä lähdin kävelemään lähintä lanssia kohti. Mukanani minulla oli parkkuurauta, isävainajan peruja, joka oli lähes yhtä iso kuin minä, olinhan ikäisekseni (19 v.) varsin pienikokoinen (0, 89 m). Matkaseurana minulla oli oman kylän mies, Jaakko, lempinimeltään Pätkä-Jaska. Nimi johtui siitä, että Jaakko oli sodassa hyökkäysvaiheen aikana astunut miinaan, jolloin hänen molemmat jalkansa olivat menneet säleiksi. Peräänantamattomasti Jaakko kuitenkin oli saamaansa käskyä järkähtämättä noudattaen jatkanut etenemistään painopistesuunnassa käsillään kävellen, kunnes onneton sattuma oli antanut hänen osua jo toistamiseen miinaan, joka tällä kertaa vei häneltä molemmat kädet. Rauhan tultua Jaakko viittasi kintaalla hänelle tarjotuille avustuksille sanoen, että hän raajattomuudestaan huolimatta oli terve mies joka pystyy elättämään itsensä ja perheensä rehellisellä työllä eikä kaivannut sääliä tai almuja. Hän olikin hankkinut niukan elannon itselleen ja perheelleen verkonpainona toimimalla, mutta kalojen alkaessa ehtyä Kyrväänjärvestä hänen työpanostaan ei enää tarvittu entisessä määrin, vaan täytyipä hänenkin hankkiutua ansaintamielessä metsätalouden piiriin.

Iltamyöhällä saavuimme Jaakon kanssa lopen uupuneina lanssille ja ilmoittauduimme työnjohtajalle. Uitoilla ja tukkikämpillä oli vielä tuohon aikaan rehti ja miehekäs ilmapiiri, johon kuului, että siellä katsotaan mies eikä nuttu. Työjohtaja Tapio Rautavaara vain hieman vilkaisi meitä, mitenkään kommentoimatta ulkoista olemustamme tai vaatetustamme - Jaakkokin oli sonnustautunut ainoastaan armeijalta saamaansa asetakkiin, josta oli epoletit ja hihat leikattu pois; housuiksi hänelle riitti ameriikanpaketissa tulleiden shortsien toinen puntti.

Aamulla menimme Jaakon kanssa meille osoitetulle sekaleimikkopalstalle, minä pistin justeerilla yksinäni puut nurin, yhdessä sitten nostimme pöllit pankkorekeen ja veimme polannetta pitkin saapparille. Työ oli kovaa, mutta vähitellen sekä voimat että taidot karttuivat meillä molemmilla niin, että kun oikein pistimme hihat heilumaan, saatoimme jo puolilta päivin hihkaista siuttarille “Siinä sinulle suma!” ja sestoa siitä suoraa päätä armonluukulle, josta saadun kiimun jälkeen menimme ettonelle kauan ennen muita.

Jätkäjoukossa meidät hyväksyttiin varauksetta oivan työkykymme vuoksi. Suosiotamme nosti tässä karujen työmiesten joukossa sekin, että iltaisin usein viihdytimme työtovereitamme ritsillä tai laavulla maatessamme. Vaikka kotini oli ollut köyhä, oli meillä aina harrastettu musiikkia; niinpä pystyin esittämään äidin minulle opettaman Kimalaisen lennon kainalopierennällä nuotilleen oikein, Jaakko puolestaan oli taitava huuliharpisti, jonka Näinkö aina meille täällä käy sai lujimmankin lentojätkän silmäkulman kostumaan. Usein hän myös toverikunnan illanvietoissa säesti Teijo Joutselaa, joka lauloi komealla äänellään Skämbädäbä-aarian oopperasta Kaunis Veera.

Vietin useita kuukausia savotalla, raittiissa ulkoilmassa työskennellen ja vahvistuen. Hyvän ravinnon vaikutuksesta myös kasvoin täyteen mittaani, olin kaksi kuukautta lanssille tuloni jälkeen jo 1,95 m:n mittainen roteva nuorukainen. Viihdyin kyllä reilussa työporukassa, mutta merkillinen levottomuus alkoi vaivata minua. Lopulta menin koko uittoalueen ukkoherran Eino Kaipaisen luo ja sanoin itseni irti. Herra ymmärsi. Hän laittoi kätensä olkapäälleni ja katsoi minua silmiin sanoessaan: “Sinusta on lyhyessä ajassa tullut paras koskaan millään uitolla näkemäni työmies. Mutta sinun lahjasi menisivät täällä vain hukkaan, on jo aika sinun lähteä meidän keskuudestamme. Mene suureen maailmaan, sillä selvästi sinut on luotu suurempia tehtäviä varten kuin uittolangan sitojaksi tai kaatomieheksi!” Seuraavana aamuna sitten hyvästelin työtoverini ja lähdin kotia kohti. Vielä mäenkumpareelta taakseni katsahtaessa näin Jaakon huiskuttavan minulle hyvästiksi.

Äitini oli tällä välin vanhentunut entisestään, ja saunan lauteetkin olivat syysmyrskyssä romahtaneet. Rivakasti kunnostin lauteet ja annoin äidille hänen estelyistään huolimatta runsaasti rahaa tilistäni. Tämän äkillisen vaurastumisen myötä hänessä heräsi naissukupuolelle ominainen turhamaisuus; hän lainasi naapurista polkupyörän ja kävi kirkonkylässä ostamassa itselleen peruukin.

Myös äiti oli sitä mieltä, että minun pitäisi koettaa onneani suuressa maailmassa vielä nyt kun olin nuoruuteni parhaissa voimissa. Eräänä kirkkaana aamuna sitten heitin haarapussin olalleni ja lähdin tarpomaan kohti kaupunkia. Sydämeni täyttyi jännityksestä ja suurista haaveista, kun heitin viime silmäyksen lauteiden alla uudenuutukainen peruukki päässään vielä nukkuvaan äitiini ja astelin kotiportista ulos. Maailma oli minulle avoinna! Mitä seikkailuja sillä olisikaan minulle tarjota!

Mea liikkuu ja liikuttaa pata-asioilla: euroja pataan (potti: Bloggaajat). Toivoisin padan seuraavaksi näkevän yllään vaikkapa seuraavien hurskaiden toimijoiden karttuiset kädet: Saara, SusuPetal, Hanhensulka ja Ripsa.

Ja tietysti ilman eri komentoa kaikki muutkin: padalle vain siitä!

Lapsuus

- Minulta on usein kysytty, miten oikein saan aina voimaa jatkaa eteenpäin. Onko minussa jokin salainen paristo tai muu kompressori, josta yhä uudelleen ammennan? Olen itsekin tätä asiaa miettinyt pohjoisen Lapin erakkomökissäni hiljentyessäni. Ja olen tullut siihen tulokseen, että syy on perimässäni. Olen kotoisin syrjäisestä ja lohduttomasta maankolkasta jota aina ovat vainonneet nälänhädät, sodat, puute ja kurjuus. Siksi me, Kyrväänojan heimo, olemme koeteltua ja sitkeää raivaajakansaa. Kuulopuheen mukaan sukuni kantaisä nousi aikojen alussa myrskyisenä syysyönä turvesuosta, suonsilmästä, tappoi paljain käsin uroskarhun ja paritteli sen naaraan kanssa. Näin sukuni sai alkunsa. Te voitte nauraa, mutta meille kyrväänojalaisille tämä tarina on tosi! Minulla on täälläkin mukana pussi Kyrväänojan multaa ja palanen pettuleipää kotihuhmaresta.

- Synnyin siis köyhään kyrväänojalaiseen torppaan, joskin läheltä piti ettei se jäänyt myös viimeiseksi teokseni. Raskaana oleva äitini oli juuri pellolla kengittämässä perheemme vähäistä lehmikarjaa, kun hän yhtäkkiä tunsi polttojen alkavan. Hän riensi hätääntyneenä tupaan ja alkoi pestä saavia klooripitoisella puhdistusaineella ja kuumalla vedellä, sekä sen jälkeen täyttää sitä 37-37,5-asteisella vedellä. Mummu siunailemaan siihen, mutta äitini hätyytti mummun pikaisesti hakemaan kirkolta kätilöä ja viemään sanaa pitäjän toisella laidalla matkatöissä kirkonpoltossa olevalle isälleni. Kaikki tämä tapahtui aivan yllättäen, olinhan syntymässä viisi kuukautta etuajassa. Kun kätilö ja isäni ehtivät paikalle, äiti lepäsi täyttämässään vesisammiossa kellukkeissaan, tajuissaan kylläkin. Äiti uskoi lujasti vesisynnytykseen, ja kaikki kuusitoista siskoani olivatkin syntyneet siinä samassa sammiossa. Synnytys oli vaikea ja kesti kauan, ja siinä rytäkässä minusta myös tuli puoliorpo, sekä kätilö että isäni nimittäin hukkuivat onnettomalla tavalla synnytyksen tuoksinassa. Paljon tätä paremmin ei ollut omakaan laitani, minua pientä luultiin jo kuolleeksi ja olin laskiämpäriin heitettynä – Turre-koirakin siinä jo inisten, malttamattomana teputtaen ja häntä heiluen kärtti minua ämpäristä jo hotkaisemiensa napanuoran ja istukan painikkeeksi – kun mummu äkkäsi tarkoilla vanhoilla silmillään että minussa elonliekki kaikesta huolimatta heikosti pihisi. Itsekin jo siinä ajattelin että tässäkö se sitten oli, alkoi rinnasta niin juilia ja vasen käsi meni ihan tunnottomaksi siellä ämpärissä - onneksi mummu sitten tunnisti infarktin oireet ja pääsi aloittamaan liuotushoidon heti. Se on tämä kyrväänojalainen tautiperimä - sen jälkeen noita infarkteja on jokunen ollutkin, pahin tietysti se joka oliko se nyt ensimmäisellä adieu-kiertueella vai toisella tillbaks igen-kiertueella kun tuli lavalla - niin niin, kyllä se oli infarkti, jätän omaan arvoonsa ne eräissä lehdissä asiasta olleet vihjailut.

- Siis kuitenkin, mummun asiosta pelastuin elämälle ja aloin hitaasti toipua ja kerätä hentoon sinertävään ruumiiseeni voimia, joiden avulla selviäisin tulevista koettelemuksista, vaikka minua tuolloin kaikki lastentaudit keripukista lähtien vaivasivatkin. Perheemme suuresta köyhyydestä huolimatta äiti minua rakkaudella hoivasi, ja tuntuukin joskus siltä – olen ajatellut tätä pohjoisen Lapin erakkomökissäni hiljentyessäni usein – että me nykymaailmassa olemmekin kaiken yltäkylläisyyden keskellä kadottaneet tuon aidon välittämisen, emmekö enää välitä vaan ajattelemmeko me nykyihmiset vain uusia autoja, purjeveneitä ja osinkoja. Tätä kysymystä olen sitten pohdiskellut laajemmin teoksessani “Emmekö välitä vaan ajattelemmeko me nykyihmiset vain uusia autoja, purjeveneitä ja osinkoja?” Tähän kirjaan perustuu myös vetämäni Kasvu välittävänä ihmisenä-viikonloppukurssi, jota voi tilata yrityksiin, kerhoiltoihin, häihin, hautajaisiin ja muihin tilaisuuksiin.

- Mutta äidistäni vielä: Minulle on aina ollut naisen ihannekuva tässä omassa köyhässä äidissäni, joka oli minut synnyttäessään vasta kaksikymmenkuusivuotias, mutta jota elinolosuhteet olivat muokanneet ulkonaisesti siinä määrin, että tuntematon saattoi ensikatsannolta luulla tätä hampaatonta ja vaihdevuosien ennenaikaisesti kaljuunnuttamaa naista kuusikymmenvuotiaaksi. Hän ei koskaan valittanut kovaa leskiäidin osaansa, vaan päinvastoin, hymy huulillaan ponnisteli ankarasti turvatakseen meille lapsille edes vähän paremman tulevaisuuden kuin mitä hänen oma karu raadannantäyteinen elämänsä oli ollut. Suurella hellyydellä hän päiväksi laittoi minut isävainaan pehmustetun työrukkasen sisään nukkumaan ja ripusti rukkasen naulasta roikkumaan lähtiessään suorittamaan päivittäistä raadantaansa. Tämä siltä varalta, että vanha rakas Miisu-kissa sattuisi nälissään tulkitsemaan minut pienen kokoni johdosta saaliseläimeksi. Ja vanhemmat siskonikin olisivat saattaneet ottaa minut ajattelemattomuuksissaan leikkeihinsä.

- Vartuin isävainajan rukkasessa ja voimistuin. Pian aloin viettää aikaani myös rukkasen ulkopuolella ja tarkkailla ympäröivää maailmaa. Mutta maailmankuvani laajentamisen esteeksi tuolloin asettui perheemme perinpohjainen köyhyys: olimme niin köyhiä, että äidillä ei ollut varaa ostaa meille vaatteita. Tästä syystä emme koskaan päässeet ulos. Kun olin yhdentoista, äitini osti minulle hatun, jotta saatoin sentään katsella ulos ikkunasta.

The horror! I

- - -
“- Naapurit ovat tuoneet ruokaa uhrien omaisille. Jotkut ovat jopa ottaneet vapaata töistä auttaakseen uhrien omaisia, kuvaa siviiliammatissaan Lauttasaaren kirkkoherrana työskentelevä Kaj Engström liikuttuneena ja jatkaa:

- Usein on niin, että traagiset tapahtumat ja kansalliset yhteisesti koetut kohtalot vahvistavat kansakunnan yhteisöllisyyttä. Samalla ne vahvistavat lähimmäisenä olemista. Ruotsalaiset sanoivatkin eilen, että näyttää siltä kuin suomalaisilla olisi vielä yhteinen henkinen talkoohenki voimissaan.”

…[...]…

“Myös auttajat tarvitsevat apua. - Tietysti tarvitsen itsekin kriisiapua. Kollegat ovat tässä auttaneet ja minulla on omat asiantuntija-auttajat.”

Iltalehti 8.11. 2007

- - -

The horror! II

Nukahtamisesta

“Pitkät ajat menin varhain nukkumaan. Toisinaan silmäni kynttilän tuskin sammuttua painuivat kiinni niin nopeasti etten ehtinyt edes ajatella:”Nyt minä nukahdan.” ja puoli tuntia myöhemmin heräsin siihen ajatukseen, että piti yrittää nukkua; aioin panna pois kirjan jota yhä luulin piteleväni, aioin puhaltaa valon sammuksiin; nukkuessani olin koko ajan miettinyt sitä, mitä vastikään olin lukenut, mutta mietteeni olivat kääntyneet hieman kummallisiksi – tuntui että minä olin se mistä teoksessa puhuttiin: kirkko, kvartetto, Frans I:n ja Kaarle V:n valtataistelu.”

[...]

Seitsemän sivua myöhemmin:

[...]

“Mutta jos kohta hyvin tiesin että en ollut niissä huoneissa, joita olin heräämistäni tajuamatta pitänyt todennäköisinä vaikka en ollut saanut niistä selvää kuvaa, oli muistini nyt virinnyt; yleensä minä en yrittänytkään heti päästä takaisin uneen; enimmän osan öitä vietin valveilla ja muistelin menneitä aikoja Combrayssa isotädin luona, Balbecissa, Pariisissa, Doncièresissa, Venetsiassa ja vielä muualla, muistelin paikkoja, ihmisiä jotka olin tuntenut, mitä olin heistä nähnyt, mitä minulle oli heistä kerrottu.”

Marcel Proust (1871-1922)
Kadonnutta aikaa etsimässä 1, Swannin tie: Combray. Helsinki: Otava 1968.

- - -

“Hetken päästä hän kuorsasi perunapäinen nokka kohden kattoa. Pahakielisyydestään huolimatta hän oli lapsellinen, vähän hoksaamaton ja surkea. Ajattelin missiä, kuiskin hiljaa itsekseni ja runkkasin. Minulle tuli ankara halu mennä kopeloimaan ensin äitemuoria keittiöön, sitten Ranea. Sillä sitä se kai pohjimmiltaan oli vailla, ollut kahdentoista vanhasta saakka, tietämättä tai uskaltamatta tietää. Saattoi yhtä hyvin haluta että olisin ollut kuollut, tai näkymättömissä loppuikäni. Ainakin se olisi vaatinut minulta alotuksen ja sitten tietysti olisin joutunut hyysäämään häntä, lepyttelemään, rääkkäämään ja taputtelemaan, ja siihen touhuun minusta ei ollut. Sain järkeäni takaisin ja jatkoin runkkaamista, ollen Kirstin kanssa ja toisella kädellä Ranen munissa, Rane Kirstin päällä ja minä Ranen persreiässä. Vedin kuivat loppuun vaikka siinä oli kova homma. Sitten taas kävelin Lahdelman kanssa Pyynikillä ja rakastin häntä.”

Hannu Salama (1936 - )
Minä, Olli ja Orvokki, Helsinki: Otava 1967.

Taiteellisesta itsemäärittelystä

“Ehkä minulla on tuntosarvet, joilla aistin signaaleja ajassa, ja kirjoitan silloin kun asiat ovat vasta tulossa pintaan.”

Anja Snellman, ent. Kauranen (1954– )
Turun Sanomat 27.9.2007

- - -

“My name’s John Ford. I make Westerns.”

John Ford (1894 –1973)
Ohjaajien killan kokouksessa 1950

Noin kaksi kertaa Saksan kokoisen Myanmarin 50 miljoonasta asukkaasta yli 90% on theravada-buddhalaisia. Munkkeja heistä on länsimaisen arvion mukaan 300 000 - 500 000.

Theravada-buddhalaisuuden ominaispiirteisiin kuuluu mm. kiinteä yhteys munkkikunnan (sangha) ja maallikkojen (upāsaka, gahattha, agārika) välillä. Myanmarissa munkit ovat kansan keskuudessa erittäin arvostettuja. Munkkius muistuttaa hieman suoritettua asevelvollisuutta suomalaisessa kulttuurissa: on tavanomaista, että miespuolinen kansalainen jossain elämänsä vaiheessa on ainakin jonkin aikaa munkkina, kesti se sitten muutaman päivän tai eliniän. Munkiksi tuloon tarvitaan vähintään seitsemän vuoden ikä sekä vanhempien tai aviopuolison suostumus. Munkkina olo on myöhemmässä elämässä meriitti, se muun muassa lisää miehen naimakelpoisuutta.

Theravada-buddhalaisuuteen kuuluu myös hyvin keskeisenä ajatus siitä, että oikein toimimalla voi myös maallikko saada hengellisiä ansioita (puñña), jotka takaavat paremman elämän seuraavassa jälleensyntymässä. Munkkina oleva poika voi myös ajatella keräävänsä puññaa esimerkiksi äidilleen. Köyhille perheille on sopivaa laittaa miespuoliset lapset joksikin aikaa munkeiksi jo taloudellisista syistä, koska munkille on sanghan jäsenenä taattu muonitus ja muu huolto. Eliniäkseen munkeiksi ryhtyvät ja sanghassa johtaviin asemiin päätyvät tulevat usein varakkaammista oloista, ja he ryhtyvät munkeiksi useimmiten vasta aikuisella iällä.

Tapoja, jolla maallikot voivat theravadan piirissä kartuttaa puññaansa ja varmistaa tulevaisuuden uudelleensyntymien mieluisuutta, on viisi: usko (saddhā), hyveellisyys (sīla), kehittyminen (bhāvanā), viisaus (paññā) ja hyväntekeväisyys (dāna). Viimeksi mainitun tärkeimpänä ilmentymänä on munkeille säännöllisesti annettava almu. Vastikkeena antamastaan almusta maallikko saa lisää henkilökohtaista puññaa.

Itsensä Sakyamuni Buddhan asennoituminen maalliseen hyvään käy selville Anguttara Nikaya-tekstistä: omaisuuden keräämisessä ja hallitsemisessa sinänsä ei ole mitään haitallista tai tuomittavaa, jos sen avulla toteutuu muun muassa bhoga-sukha, eli onnellisuus joka syntyy siitä että kerättyä vaurautta jaetaan oikealla tavalla kanssaihmisille. Bhoga-sukhan mukaisesti toimivaa varakasta henkilöä voidaan verrata kylän tai muun asutuksen lähellä sijaitsevaan kauniiseen kirkasvetiseen järveen, jonka vesi on hyvänmakuista ja josta ihmiset voivat noutaa vettä, juoda sitä, kylpeä siinä ja muutoinkin käyttää sitä tarpeisiinsa.

Koska theravadamunkit ovat sitoutuneet köyhyyteen ja voivat omistaa vain kaavun, kerjuumaljan ja sateenvarjon, on maallikoilta säännöllisesti saatava almu heille elintärkeä. Myös kaapu, malja ja sateenvarjo saadaan maallikoilta.

Myanmaria on vuodesta 1962 lähtien hallinnut sotilasjuntta. Siis neljänkymmenenkahden vuoden ajan. Vuoden 1988 opiskelijalevottomuuksina alkaneen juntanvastaisen kansannousun tukahduttamisen yhteydessä sai surmansa yli 3 000 henkeä.

Tällä haavaa käsillä olevat mielenosoitukset alkoivat 19. elokuuta hallituksen nostettua rajusti polttonesteiden hintoja. Rauhanomaisten mielenosoitusten alkuunpanijoina ovat olleet buddhalaiset munkit. Syyksi on esitetty, että munkit kollektiivina haluavat tällä kertaa olla tukemassa tavallisen kansan elämänehtojen turvaamista kohtuuttomien hinnankorotusten paineessa.

Polttonesteiden suoranainen rooli munkkien omassa elämässä lienee häviävän pieni, mutta kun kävi ilmeiseksi, että kohonneen hintatason seurauksena ihmisten mahdollisuudet harjoittaa munkistoa kohtaan dānaa ja kerätä täten asianmukaisesti puññaa vaarantuivat, ei munkkien demokratiankaipuu enää ollut hillittävissä. Sangha asetti syntymän ja kuoleman syklistä vapautumiseen tähtäävät ponnistelut ainakin hetkiseksi syrjemmälle ja siirtyi kaduille.

Vaatimattomasta alusta monituhatpäiseksi kasvaneena joukkona kulkee sangha tällä hetkellä kansan asialla pitkin Myanmarin kaupunkien katuja.

Giacomo Girolamo Casanova, aka Jean-Jacques Casanova de Seingalt (1725 - 1798), oli venetsialaissyntyinen herrasmies, jonka nimi assosioituu ennen muuta naissankaruuden ja sukupuolikilvoittelun alueelle.

Mielikuva ei välttämättä tee täyttä oikeutta tälle sangen monineuvolle miehelle. Monipuolisuudestaan ja historiallisesta etäisyydestä johtuen hän kuuluu samaan sarjaan kuin esimerkiksi Jeesus, Hamlet, Elvis Presley tai Urho Kekkonen, alunperinkin fiktiivisiä tai sellaisiksi sittemmin muuttuneita hahmoja jokaikinen, jotka aikojen saatossa putkahtavat säännöllisesti näkökenttäämme kuin Halleyn komeetta, ja aina uuden olemuksen kanssa kuin esteettisiä plastiikkakirurgisia toimenpiteitä – rasvaimu, kasvojen kohotus jne.– läpikäynyt sosieteettirouva, joka taas trimmattuna istuu luontevasti kulloisenkin Zeitgeistin pirtaan.

Kun joku osoittaa sormellaan kuuta, älä katso kuuta vaan sormea. Kuu on aina sama, sormi eri.

Casanova saa nykyisin ainakin jonkinasteisen konsensuksen tuloksena vääntäytyä eräänlaisen esifeministin rooliin, mieheksi joka ymmärsi naista. Ja hänestä elämäkertoja ja muita esityksiä tekevät nykyisin myös naiset, kun se aiemmin on ollut säännönmukaisesti keski-iän kynnyksellä olevien tai sen yli jo harpanneiden miesten tehtäviä.

On myös tapana luetella Casanovan muutkin kuin naisiin liittyvät toimet ja ansiot näyttävänä listana. Vaikkapa näin: hän oli muun muassa pappi, molempien oikeuksien tohtori, sotilas, oppinut, runoilija, uhkapeluri, viulisti, vapaamuurari, vakoilija, valtiollisen arpapelin hoitaja, linnakundi ja kirjastonhoitaja – läntisessä kulttuurissa kenties vain Aku Ankan cv tulee tätä lähelle tehtävien moninaisuudessa.

Ainoa alue, jossa Casanova selkeästi näyttäytyy epäpätevänä, on liikeyrityksen johtaminen. Ollessaan johtajana ranskalaisessa kutomossa, jossa oli työssä satoja tyttöjä, hän tuli maanneeksi näistä jokaisen kanssa, minkä jälkeen tytöt lakkasivat tekemästä työtä, alkoivat lorvia ja laulella, ja firma meni konkurssiin.

Veijo Meri, eräs suomalaisista casanovisteista, on viitannut siihen, että Casanova oli kirjailijana erittäin korkeaa tasoa, erityisesti hänen laaja omaelämäkertansa Histoire de ma vie on yksi maailmankirjallisuuden kolmesta parhaasta muistelmateoksesta – Meri viittaa Ezra Poundiin ja Ford Madox Fordiin, joiden mielestä kaksi muuta suurta muistelijaa ovat niinikään italialainen Benvenuto Cellini (1500- 1571) ja englantilainen Samuel Pepys (1633-1703).

Mutta ilman naisia ei Casanova olisi meille se hahmo joka hän meille on.

Eräällä Casanovan tapaamalla naisella oli ihanin hänen koskaan näkemänsä vartalo; harmillista kyllä naisen kasvot olivat kuvaamattoman rumat, mikä esti intohimoa kukoistamasta edellytetyllä tavalla. Casanova välitti tiedon yhteisen onnen tiellä olevasta haittatekijästä diskreetisti naiselle itselleen. Nainen laittoi säkin päähänsä – eikä mikään enää häirinnyt rakastavaisten onnea. Veijo Meri tulkitsee tämän pienen detaljin tuoneen tuohon rakkauteen pysyvän surun ja suuren luottamuksen mysteerin, jonka karkea säkkikangas niin raffinoidusti peittää.

Nainen, joka eräiden tulkintojen mukaan luhisti Casanovan miehisen itsetunnon ja sai hänet vetäytymään loppuiäkseen kirjastonhoitajaksi syrjäiseen Böömiin, oli kaunis noin 16-vuotias ilotyttö Marianne de Charpillon. Kun Mariannen perhe ei enää ollut voinut pitää ilotaloa Sveitsissä, oli perheyritys muuttanut Lontooseen. Tarkoitus oli etsiä Mariannelle tarpeeksi rikas suojelija, joka olisi antanut taloudellisen turvan koko perheelle. Keski-ikäistyvän miehen kiihkolla Casanova teki kaikkensa voittaakseen kauniin Mariannen suosion, mutta yritykset valuivat hiekkaan. Hän ei ollut tarpeeksi rikas, ei edes aatelinen, vaikka niin uskottelikin. Lontoossa oli Mariannen avuilla saatavissa Casanovaa paljon parempiakin saaliita.

Tapaus oli Casanovalle suuri pettymys. Ennen Lontoosta lähtöään hän suoritti kostonsa: hän osti papukaijan, opetti sen sanomaan ”Charpillon on suurempi huora kuin äitinsä”, ja myi papukaijan takaisin markkinoille.

“Minä tuomitsen teidät koska te olette nousseet profeettoja vastaan ja kiertäneet ympäri kyliä puhumassa ettei ajan vaihdos ole enempää kuin hiekan jyvän vaihtaminen hiekanjyvään. Minä tuomitsen teidät koska te olette jättäneet noudattamatta Jumalan käskyt. Te olette syöneet halikin lihaa joka on yhtä aikaa mustan käärmeen ja linnun lihaa, sukeltavan linnun ja siipisulillaan lentävän kalan lihaa. Te olette rikkoneet mitä Jumala on käskenyt. Te olette paistaneet tuhkahauteessa ja hehkutetuilla kivillä halikin lihaa. Kaikki täällä ovat sen nähneet ja te kuitenkin tiedätte miten Jumala on kieltänyt kajoamasta likaisten eläinten lihaan: kotkan, luukotkan ja kalakotkan, sääsken, ilmahaukan ja kaarneen, kamelikurjen, kalakaijan ja haukan, huuhkajan, halikin ja hyypiään, yökön, ruovonpäristäjän ja storkin, haikaran, harjalinnun ja nahkasiiven, kamelin, jäniksen ja sian, myyrän, tähtiliskon ja salamanterin. Nämä te tiedätte ja silti olette pyydystäneet ja syöneet mustan käärmelinnun lihaa.

Minä tuomitsen teidät tuhoon. Tuho on teidän päällenne tuleva. Teidän kansanne on koiran kansa. Teidän päälakenne on ajeltava kaljuksi ja päälakeen kiinnitettävä neuloilla ja suolilangoilla merkiksi nahanpala. Sen alta eivät hiukset ikinä kasva ja siitä merkistä jokainen tulee tuntemaan teidän kansanne viimeiset. Siihen tautiin te tulette kuolemaan niin kuin mikä tahansa elukka omaansa kuolee.

Sitten tuomari kääntyi ja lähti aitauksesta. Mandealaiset tapettiin hakkaamalla terävillä kepeillä päähän niin kuin sairaita koiria.

Tämä on totta. Näin on tapahtunut. Näin tulee meille tapahtumaan.”

- Olli Jalonen: Isäksi ja tyttäreksi

Kurt Vonnegut Jr:n romaani Sähköpiano on dystopia tulevaisuuden yhteiskunnasta, jota hallitsevat insinöörien johtamat teknis-tuotannolliset klusterit. Väestö on jakautunut jyrkästi A- ja B-kansalaisiin, ja mahtava kallioluolaan sijoitettu tietokone koordinoi ja kalkyloi kaikkea yhteiskunnassa tapahtuvaa toimintaa, lähtien teollisuustuotannon volyymistä ja ulottuen aina ihmisten arkielämään ja heidän kulutuspreferensseihinsä. Kirjan juoni on se tavallinen tarina, ajanmukaistettu versio 1800-luvun luddiittikapinoista, Huxleysta, Orwellista, sen sellaisesta: yhteiskunnan huipulla oleva tehtaanjohtajainsinööri alkaa epäillä koko kuvatun elämäntavan mielekkyyttä, liittyy B-ihmisten keskuudessa organisoituun kapinaliikkeeseen ja osallistuu eräänlaiseen vallankumousyritykseen (joka kylläkin epäonnistuu).

Kiinnostavin henkilö kirjassa kuitenkin on muuan B-kastiin kuuluva sivuhenkilö nimeltään Luke Lubbock. Hän vilahtaa kirjassa vain pariin otteeseen. Ensin hänet tavataan osallistumassa B-kansalaisten keskuudessa järjestettyihin paraatikilpailuihin erään kulkueen keulahahmona, norsun syöksyhammasta kantavana prameaan itämaiseen asuun pukeutuneena persialaisylimyksenä. Tämän jälkeen hän vielä toiseenkin kulkueeseen osallistuakseen tulee häthätää vaihtamaan vaatetustaan erääseen baariin. Tällöin baarissa oleva kirjan päähenkilö ohimennen tarkkailee häntä:

“Luke ryhtyi mutisten riisumaan. Hän pani vyönsä ja tikarinsa pöydälle niin että kuului vaikuttava kolaus. Kimalteleva kasa kasvoi ja kasvoi kunnes se etäältä katsottuna olisi ehkä ollut riittävän suuri olemaan sateenkaaren toisessa päässä.

Paul luopui hetkeksi vahdinpidosta vilkaistakseen Lukea. Häntä järkytti miehessä tapahtunut muutos. Mies oli nyt alusvaatteisillaan, ryysyinen ja kurja eikä kovin puhdaskaan. Ja Luke oli jotenkin kutistunut ja kuhmuinen ja arpinen ja laiha. Hän oli alistunut, puhumaton eikä katsonut ketään. Epätoivoisesti ja lähes nälkäisesti hän repi auki uuden paketin ja otti siitä vaaleansinisen univormun, jonka koristeena oli kultakirjontaa ja tulipunaisia juovia. Hän veti jalkaansa housut ja mustat saappaat, takin jossa oli mahtavat epoletit. Luke kasvoi uudelleen, sai väriä ja sitoessaan sapelinsa hihnoja hän oli puhelias – tärkeä ja vahva. Hän kääri edellisen pukunsa ruskeaan paperiin, jätti paketin baarimikolle ja ryntäsi kadulle paljasta terästä helistellen.”

Toisen kerran tapaamme Luke Lubbockin kirjan loppupuolella, kun hän on yksi niistä vallankumouksellisista, jotka ovat soluttautuneet tarjoilijoiksi, siivoojiksi ym. apuhenkilöiksi naamioituneina Idän ja Keskilännen Ryhmään kuuluvan yritysjohdon eristetyllä saarella viettämään eksklusiiviseen kahden viikon virkistys- ja hengennostatustapahtumaan. Kehityskelpoisiksi arvioitujen tehtaanjohtajainsinöörien ohjelmaan saarella kuuluvat leikkisät urheilukilvoittelut, yhdessäolo ja yhteishenkeä lisäävät menot ja rituaalit. Erään tällaisen (osallistujien vannoma Meadowsin Hengen vala) yhteydessä kirjan päähenkilö kääntyi ja näki Luke Lubbockin, jonka menot olivat taas lumonneet; mies piti kättään koholla ja vannoi kaiken mitä esitettiin.

Luke Lubbockia luonnehtivaksi piirteeksi hahmottuu näin taipumus, tai kyky, eläytyä ja osallistua kokonaisvaltaisesti nähtävästi mihin tahansa ulkonaisesti näyttävään, ritualisoituun tapahtumaan. Luke muuntaa aksiooman ”on tultava siksi mitä on” muotoon ”on tultava siksi miltä näyttää.” Luke Lubbock on nykyisten larppaajien, goottien, keskiaikatapahtumiin osallistuvien täyspäisten aikuisten, uusnatsien, kuusikymppisten nahkaan pukeutuvien yritysjohtaja-harrikkakuskien jne. esi-isä ja suojeluspyhimys (Sähköpiano oli Vonnegutin esikoisteos, ilmestymisvuosi 1952). Kuvaan kuuluu, että emme saa tietää mitään siitä, mitä Luke ”ajattelee”, mitä mieltä hän on siitä tai tästä asiasta. Se ei ole merkityksellistä.

Jos nyt olisi niin, kuten vaikkapa Zygmunt Bauman muiden muassa sanoo, että nykyisessä historiallisessa tilanteessa kun valistuksen peruja olevat kansallisvaltiot ovat siirtymässä kumartaen takavasemmalle ja muutoksen kuskipukille on istahtanut globaali talous, myös ihmisten identiteetit muodostuvat erilaisin perustein kuin aiemmin. Väistämättä käy tällöin myös niin, että huomio kiinnittyy jokaisen identiteetin tekaistuun ja keinotekoiseen, auttamatta kontingenttiin luonteeseen. Postmodernin nomadin identiteetit ovat pieninä palasina maailmalla kuin Tapio Rautavaaran ja hänen hummansa leipä, eikä näillä palasilla ole välttämättä mitään kytkentää toisiinsa eivätkä ne ole luonteeltaan pysyviä - ”kerran partiolainen – kerran partiolainen”.

Tässä mielessä etenemme järkähtämättä Luke Lubbockin viitoittamaa tietä. Jos kuitenkin – kuten postmodernin sensitiivisyyden mieskohtaisen kehittymisen ja vakiintumisen vaatima kulttuurinen viive antaa meille oikeuden – otamme vapauden tarkastella asioita vanhanaikaisesti, so. modernisti, voidaan kiinnittää huomio keskuudessamme jo olevaan, ilmeisen postmoderniin tapaan kommunikoida. Perusmuodossaan tämä näyttäytyy juuri sellaisissa tilanteissa ja tilaisuuksissa, joihin Luke Lubbockilla oli kiivas veto. Aina siellä missä kokoonnumme yhteen ja missä vaistomaisesti nousemme seisomaan tai vaistomaisesti menee käsi lippaan tai kyynel silmään tai alamme huojua ja heiluttaa sytkäreitä yhteislaulun tahdissa – tai tehdä kaikkea tätä – Luke on keskuudessamme ja aina kun sitä teemme, teemme sen hänen muistokseen. Kommunikoimme merkityksiä pienin ilmaisuin, joilla on järkälemäinen (ja emotionaalisesti äärimmäisen latautunut) sisältö:

Elvis Presleyn valtasuuruus, John Lennonin Imagine, Hendrixin Star-Spangled Banner, Picasson Guernica, valokuva merijalkaväen sotilaista pystyttämässä Yhdysvaltojen lippua Iwo Jimassa 1945, valokuva venäläisestä sotilaasta pystyttämässä Neuvostoliiton lippua Berliinissä Reichstagin jäännöksille 1945, prinsessa Dianan kuolema, 9/11 jne. jne.

Nämä kaikki ovat peruslubbockkilaista tavaraa - aikakauden kiteytymiä tai symboleita jnpp. - eikä ole useinkaan suotavaa muistuttaa, että Elvis kuitenkin jäi päällimmäisenä mieliimme palleromaisena ja koomisena hörhönä; Hendrixin Woodstockissa esittämä Yhdysvaltain kansallislaulu oli klishee jo syntyessään; samoin kuin Lennonin lyriikka, suoraan murrosikäisen tytön päiväkirjasta -jaan; että Picasso polkaisi yhtäläisen klisheemäisellä teoksellaan liikkeelle erään ”osallistuvan” toritaiteen valtavirran; että sekä Iwo Jiman että Berliinin valokuvat olivat lavastuksia; jnpp.

Toki on ymmärrettävää takana oleva pyrkimys luoda jotakin sellaista ja halu kuulua johonkin sellaiseen, mitä voisi kutsua postmoderniksi yhteisyydeksi, yhteisöllisyydeksi, kommuunioksi: tässä mielessä iltapäivälehdistön lukijakysymykset tyyliin Missä olit, kun Timo T.A. Mikkonen ratkaisi Kennedyn murhan? ovat ainakin lehtien levikkiä ajatellen perusteltuja, ja myös näyttävät saavan ihmiset monisanaisen nostalgian valtaan: olinhan siellä minäkin.

Se mikä jää tämänkaltaisilla merkitysklönteillä kommunikoitaessa puuttumaan, on postmoderniin kuuluva reflektiivisyys (joka itse asiassa jo laskettiin modernin hyveeksi). Lubbockin perintö velvoittaisi tähän. Tämä on ylimalkaan jo tiedossa, aina urheilupiirejä ja populaarikulttuurin tutkijoita ja suosijoita myöten. Poikkeukset osuvat sitten tietenkin helpommin silmään. Siksi ei ole mahdollista ottaa kovin vakavasti keski-ikäisiä kaljuuntuvia rock-diggareita jotka kiivailevat sen tai tämän laulajan/bändin rankkuuden puolesta (useimmiten vielä kyse on iskelmämusiikista, jota nimitetään rockiksi), eikä myöskään ralliautoilija Marcus Grönholmin televisioesiintymisiä. Molemmat tuntuvat puheissaan naurettavilta, koska tekevät saman virheen: ovat moderneja (= tosissaan) roolissa joka on puhtaan postmoderni (= modernin hyötyajattelun mukaan täysin tyhjänpäiväisen asian auguurina, mikä edellyttäisi reflektiivistä viileyttä ollakseen media– tai katu-uskottava).

PS. Olisi kiinnostavaa saada tietää, pystyykö kukaan sellainen, joka on lukenut Vonnegutin kirjassa olevan Meadows-jakson, jossa tehdään totaalisesti silppua kaikista yritysten visiointi-, yritysfilosofia– ja yhteishenkikokoontumisista ja vastaavista seminaareista ja teemaristeilyistä, ottamaan enää vakavasti tämänkaltaisia tilaisuuksia, joihin omassa työympäristössään on joutunut?

Siinä olisi potra gradun aihe jollekin pirteälle henkilöstöhallinnon tai organisaatioviestinnän opiskelijalle. – Vapaasti käytettävissä –

Kommemoraatio 16.08.

Joulukuun 21. päivänä 1970 Elvis Presley toimitti käsinkirjoitetun, presidentti Richard M. Nixonille osoitetun kirjeen henkilökohtaisesti presidentin virka-asunnon Valkoisen talon luoteisportilla seisovalle vartijalle. Kirjeessä Presley ilmaisi halunsa olla avuksi huumeidenvastaisessa taistelussa. Lisäksi Presley halusi tavata presidentin, mikäli tällä olisi aikaa.

Tapaaminen järjestyi vielä saman päivänä, ja Presley tapasi presidentti Nixonin Valkoisen talon Oval Officessa.

Läsnä oli myös presidentti Nixonin avustaja Egil Krogh, joka kirjoitti tapaamisesta lyhyen muistion.

Ensin otettiin valokuvia Nixonista ja Presleystä.

Kroghin muistion mukaan Presley tämän jälkeen esitteli Nixonille mm. poliisin virkamerkkejä, joita hänellä oli Kaliforniasta, Coloradosta ja Tennesseestä. Keskustelussa Presley totesi The Beatles-yhtyeen levittävän amerikanvastaista henkeä. Presley vakuutti Nixonille olevansa ”tämän puolella” ja haluavansa palauttaa Amerikan lipulle siltä vietyä kunnioitusta. Presley mainitsi olevansa vain köyhä poika Tennesseestä joka oli saanut isänmaaltaan paljon, ja joka nyt halusi jollain tavoin maksaa takaisin. Presley totesi tutkineensa syvällisesti ”huumeiden käyttöä ja kommunistisia aivopesutekniikoita”, ja ilmaisi halunsa toimia salaisena agenttina, jolla olisi – vaikkei virallista organisatorista asemaa – keskushallinnon valtuutus toiminnalleen. Hänen asemansa nuorison suosimana viihdyttäjänä takaisi todellisen näköalapaikan huumeiden vastaisessa toiminnassa.

Tapaamisen loppuvaiheessa Presley jälleen kertoi presidentti Nixonille olevansa tämän kannattaja sekä – läsnäolijoitten yllätykseksi – laittoi käsivartensa presidentti Nixonin harteille ja syleili tätä.

Tapaamisen jälkeen Presley nautti lounaan Valkoisen talon ruokasalissa, ja hänelle luovutettiin virkamerkki, joka identifioi hänet huumeviraston agentiksi (Bureau of Narcotics and Dangerous Drugs).

Kun Elvis Presley kuoli 42-vuotiaana seitsemän vuotta myöhemmin, ruumiinavauksessa hänen elimistöstään löydettiin jäämiä kymmenestä eri lääkeaineesta. Näiden lisäksi hänen tiedettiin kokeilleen ainakin marijuanaa ja kokaiinia sekä käyttäneen ainakin seuraavia lääkkeitä: Dilaudid, Percodan, Placidyl, Dexedrine, Biphetamine, Tiunal, Desbutal, Escatrol, Amytal, Quaalude, Carbrital, Seconal ja Ritalin. Presleyn tiedetään 1970-luvulla myös ainakin kahdesti olleen sairaalassa ”lepäämässä ylirasituksesta”.

Presidentti Nixonia puolestaan virkatehtävät rasittivat psyykkisesti siinä määrin, että jälkeenpäin kirjoitettujen kuvausten mukaan hän ajoittain oli ”epävakaassa tilassa väsymyksen, alkoholin ja lääkkeiden yhteisvaikutuksesta”. Kerrotaan hänen kahteen otteeseen juovuksissa ollessaan antaneen määräyksen atomipommin käytöstä Vietnamissa. Tästä arvaamattomuudesta johtuen Vietnamin sodan ollessa kuumimmillaan puolustusministeri James Schlesinger antoikin sotilaskomentajille määräyksen olla ottamatta vastaan mitään käskyjä Valkoisesta talosta ilman hänen hyväksyntäänsä.

Vuonna 1970, jolloin Nixon ja Presley tapasivat, Nixon oli masentunut siitä arvostelusta, jota hänen aloittamansa Kamputsean pommitukset olivat herättäneet. Psykoterapeutti, tri Jack Dreyfus oli aiemmin tuona vuonna antanut Nixonille Dilantin-nimistä lääkettä. Vaikuttavana aineena tässä epilepsian hoidossa käytettävässä lääkkeessä on fenytoiini, joka ”estää tehokkaasti epänormaalin sähköisen ärsykkeen etenemistä ja leviämistä aivoissa, jolloin lihasten hallitsematon kouristelu ja muut epilepsiaan liittyvät oireet vähenevät”. Tri Dreyfusin mukaan se on myös tehokas keino ehkäistä ”pelkoa, huolestuneisuutta, syyllisyydentuntoa, paniikkia, vihaa ja muita näiden kaltaisia tunteita kuten rauhattomuutta, raivoa, depressiota ja väkivaltaista käytöstä” . Tri Dreyfus antoi reseptittä presidentti Nixonin käyttöön yhteensä kaksi tuhatta Dilantin-kapselia.

Asiantuntijoiden, muiden kuin tri Dreyfusin, mukaan Dilantinin käytöstä voi aiheutua vakavia sivuvaikutuksia kuten sekavuutta, mielialahäiriöitä ja muistikatkoksia.

On siten täysin mahdollista, että joulukuun 21. päivänä 1970 Valkoisessa talossa otetuissa valokuvissa kameralle iloisina hymyilevät huumeidenvastustajat Elvis A. Presley ja Richard M. Nixon olivat tukevasti mömmöissä molemmat.

Vanhaisäntä oli ikääntymisensä myötä tullut yhä persommaksi viinalle, eivätkä harvoja suinkaan olleet ne kerrat, jolloin hän kestikievarista juuri ja juuri rattailla pysyen saapui kartanolle yösydännä, ankarasti teikaroiden ja loilottaen, kävelyn tässä vaiheessa jo ollessa siinä määrin vaivalloista, että uniltaan kovaan menoamiseen herännyt renki joutui hänet usein yöpuulle käsipuolesta pidellen taluttamaan tai suorastaan kantamaan.

Asiaintila ei suuresti miellyttänyt muuta talonväkeä. Varsinkin talon aikamiespoika, jonka harteilla talonpitoon kuuluvat moninaiset askaret ja vastuut nyt lepäsivät, piti isänsä toimintaa edesvastuuttomana. Kylälläkin jo puhuttiin.

Mutta vähänpä oli vaikutusta vanhalleisännälle annetuilla kehotuksilla ja neuvoilla, hän jatkoi iloelämäänsä entiseen tapaan, ikään kuin olisi katsonut itsellään siihen olevan täysi ja suvereeni oikeus.

Erään kerran, kun vanhaisäntä taasen retkiensä päätteeksi oli toimitettu sänkyynsä nukkumaan tavanomaisessa tilassaan, poika päätti ainakin pelästyttää seuraavana aamuna pohmeloissaan heräävän isänsä: talossa oli juuri teurastettu lammas, ja poika toimitti lampaan vielä kiiltävänmuhevat sisälmykset kottikärryllä sisään vanhanisännän kammariin, missä ne kaadettiin lattialle hänen sänkynsä viereen. Hätkähtäisi aamulla viinamäen mies moista näkyä!

Seuraavana aamuna vanhanisännän kammarin ovi pysyi pitkään kiinni. Lopulta ovi avautui, ja vanhaisäntä askelsi tukkansa pystyssä, peljästyneen ja kalvean näköisenä tupaan. Hän nosti kätensä ylös kohden taivasta ja lausui värisevällä äänellä:

- Vannon tässä todistajien edessä, että teen parannuksen! Alkaa uusi elämä! En enää ikinä viinapisaraa laita huulilleni! Jumala antoi minulle viime yönä viimeisen varoituksen: olin humalassa oksentanut kaikki sisälmykseni ulos – mutta olin yhä hengissä! Ja Jumalan ja harjanvarren avulla sain kuin sainkin sisälmykset takaisin paikoilleen!

Vanhaisäntä myös piti sanansa, sen koommin hän ei väkijuomiin kajonnut.

– Kommemoraatio –

” Leopold Bloom söi halukkaasti nelijalkaisten ja lintujen sisäelimiä. Hän piti paksusta perkekeitosta, herkullisista linnunkuvuista, täytetystä käristetystä sydämestä, leivänmurujen kera paistetuista maksaviipaleista, paistetusta turskanmädistä. Kaikkein eniten hän piti grillatuista lampaanmunuaisista jotka jättivät vienosti tuoksahtavan virtsanmaun hänen kitalakeensa.
Munuaiset olivat hänen mielessään kun hän liikuskeli keittiössä äänettömästi, järjestellen vaimon aamiaista kuhmuiselle tarjottimelle. Jääkylmää oli valo ja ilma keittiössä mutta ulkona oli leppoisa kesäaamu kaikkialla. Sai hänet tuntemaan itsensä nälkäiseksi.
Hiilet punersivat.
Toinen voileipäviipale: kolme, neljä: selvä. Vaimo ei halunnut lautastaan täyteen. Selvä. Hän jätti tarjottimen, nosti kattilan liedenkulmalta ja pani sen vinoittain tulelle. Se istui siinä, jörösti kyykkysillään, nokka törröttäen. Kuppi teetä kohta. Hyvä. Kissa käveli jäykästi pöydänjalan ympäri häntä pystyssä.
- Mkgnao! “

- James Joyce: Odysseus

Intian edesmenneen pääministerin Morarji Desain pitkän ja uutteran elämäntyön lisäksi ihmisvirtsan lääkinnällisestä taikavoimasta on löydettävissä todisteita paljon Intiaa lähempääkin.

Erno Paasilinna kertoi omaelämäkerrallisessa teoksessaan Tähänastisen elämäni kirjaimet (Otava 1996), kuinka hän oli alle kaksikymmenvuotiaana nuorukaisena lyönyt pahasti kirveellä jalkaansa, niin että terä upposi jalkaterään ja ja valkoinen jänne purskahti ulos. Kunnanlääkäri leikkasi ja kipsasi jalan, josta luusirut oli ensin poistettu ja jalkaterän päältä valuneet lihanriekaleet neulottu yhteen.

Jalka ei kuitenkaan ottanut parantuakseen. Kipujen piinaamana Paasilinna hajotti kipsin puukolla ja vasaralla, jolloin paljastui sininen, märkivä ja turvonnut jalkaterä. Jalkaa hoidettiin tästä eteenpäin kotioloissa, avautunut haava kiristettiin yhteen tiukkaan sidotuilla räteillä.

Paasilinna hoippuroi pari kuukautta kainalosauvoilla ja makaili laihtuneena sängynpohjalla ilman, että haava olisi osoittanut paranemisen merkkejä. Ennusmerkit olivat päinvastoin varsin kehnoja: hänen päähänsä ilmestyi täitä, mikä erityisesti järkytti hänen äitiään. Vanhan uskomuksen mukaan ne nimittäin ilmaantuvat kuolevaan ihmiseen. Paasilinna kyllä alkoi jo omankin arvionsa mukaan olla hyvästikin lähtevän näköinen.

Kuten kellonvalajanuorukainen Andrej Rublevissa löysi vahingossa, osin intuitiivisesti, kellonvalannassa tarvittavaa oikeanlaista savea, samoin nuori Paasilinna harjoitti vahingossa, osin intuitiivisesti, menestyksellistä itsehoitoa:

Sitten kompuroin yöllä keppieni kanssa pahasti, kaaduin ja kusin suoraan haavaan niin että sohisi ja silmissä iski kipinöitä. Olen varma että tämä lääke auttoi siinä paikassa. Tapahtui ratkaiseva käänne ja haava alkoi vähitellen parantua ja lakkasi märkimästä. Mitään pysyvää vammaa siitä ei jäänyt.

Vakaa aikuinen empiristi Paasilinna kertoo toteavaan sävyyn nuorelle Paasilinnalle ja tämän jalalle tapahtuneen tosiseikaston. Vaikka Paasilinna tuossa nuoruutensa erakkovaiheessa oli kyltymätön lukija ja pohdiskelija, ei hän mainitse tapauksen johdosta kiinnostuneensa kansanlääkinnästä tai hankkineensa Tervolan kunnankirjaston kautta virtsaterapiaa (engl. Urine Therapy, Auto-Urine Therapy) käsittelevää kirjallisuutta, jota jo tuolloin olisi ollut saatavilla.

Hän ei myöskään kerro, turvautuiko hän myöhemmässä elämässään vastaavan hädän tullen tähän itsekoeteltuun metodiin, eikä sitä, suositteliko hän sitä ystävilleen tai tuttavilleen.

Käytettävissä olevien dokumenttien valossa on epätodennäköistä, että Erno Paasilinna olisi tuntenut henkilökohtaisesti pääministeri Desain tai että he olisivat olleet keskenään kirjeenvaihdossa. Ainoa internetin tarjoama hauras yhteys myöhemmällä iällään himopolkupyöräilijäksi tiedetyn Paasilinnan ja Desain välillä on tieto, että Indeswar Boruah-niminen assamilainen mies on saanut Intian ilmavoimilta tunnustuspalkintona polkupyörän siitä hyvästä, että Boruah vuonna 1977 oli mukana pelastamassa pääministeri Desaita pakkolaskun tehneestä palavasta lentokoneesta.

Taicho selitti tehtävän heille yksityiskohtaisesti. Heidän oli piiritettävä viiden miehen voimin tämä gaijin ja tapettava hänet. Huomisaamuna. Taicho käytti gaijinista puhuessaan kunnioittavaa -sama-muotoa, mutta hänen ilmeessään tai äänessään ei mikään viitannut siihen, että hän olisi tehnyt sen muussa kuin vakavassa mielessä.

Hän tiesi kuitenkin, kuten muutkin neljä, että taicho tarkoitti päinvastaista kuin mitä sanoi: heidän tuli antaa gaijinin tappaa heidät. He poistuivat äänettöminä kukin taholleen.

Aamulla hän heräsi varhain, puki päälleen mahdollisimman muodolliset hakaman ja haorin, ja kirjoitti kuolinrunonsa. Hän jätti sen puheutumispöydälle. Miekat vyöllään hän käveli temppelin takana olevan aukion reunalle, puiden varjoon. Toiset saapuivat pian hänen jälkeensä. Niukka kumarrus. He odottivat äänettöminä. Maassa oli vielä kastetta.

Viiden kokun mentyä kuului mutkan takaa askeleita. Ne eivät olleet samurain askeleita. Näkyviin ilmestyi gaijin, aseettomana, länsimaisessa univormussa, saappaissaan. Hän näki Tomo Kurose-saman nyt ensimmäistä kerran: gaijiniksi pienikokoinen, hyväkuntoinen, mutta liikkuminen oli kulmikasta, ilman keskusta. Tämä mies ei voisi olla kenjutsussa muu kuin aloittelija.

Taicho oli lukenut heille koko käsikirjoituksen ja sanonut, että näitä kohtauksia kuvattaisiin kaksi samankaltaista, eri ympäristöissä. Toinen leikattaisiin lopullisesta versiosta pois. Hän alkoi toivoa, että tämä olisi se joka leikataan. Hän ei ollut ennen ajatellut koko asiaa, mutta nyt hän tunsi, että oli häpeällistä osallistua tällaiseen.

Tunne vahvistui, kun he levittäytyivät viuhkan muotoon ja vetivät katanat esiin - rauhoittava, tuttu ääni. Kurose-sama astui taaksepäin ja riisti miekan takanaan vasemmallta olevalta samurailta, kuten kirjoitettu oli. Jo tavasta, jolla tsuka istui Kurose-saman kädessä, näki että tämä oli hänelle uutta.

Taicho oli neuvonut heitä näyttämään keskittyneiltä, kun heillä oli katanat. Hän teki juuri niin, keskittyi näyttämään keskittyneeltä tietäen, että silloin kun näyttää keskittyneeltä ei sitä yleensä ole. Niinpä hän tarkkaili tilannetta kuin ulkopuolisena Kurose-saman lyödessä maahan neljä muuta samuraita. Hän huomasi, että olisi voinut halutessaan kahdesti tehdä tyylipuhtaan kesa-girin, jolla Kurose-sama olisi käytännössä haljennut kahtia. Hän ei miettinyt tarkemmin, miltä tuntui huomata se. Hän ajatteli pöydälle jättämäänsä kuolinrunoaan ja odotti, milloin Kurose-sama vihdoin ehtisi häneen.

…lumi, nyt jo pilvinä taivaalla…

Kun tsuki vihdoin tuli, se oli hänelle helpotus. Hän ei torjunut sitä, vaikka se olisikin ollut yksinkertaista. Ponneton sohaisu kaulaan, mutta onnella upposi pehmeään kudokseen ja katkaisi valtimon. Lämmintä verta pulppusi, väsytti. Ei muuta.

Morarji Ranchhodji Desai toimi Intian pääministerinä Janata-puolueen edustajana vv. 1977-79. Hän oli syntynyt 1896, eli oli pääministeriksi tullessaan 81-vuotias – vanhin pääministeriksi nimitetty henkilö maailmassa.

Brahmiinisuvusta polveutunut Desai oli vapaustaistelija, joka Mohandas Gandhin taistelutoverina ja brittiläisen siirtomaahallinnon vastustajana vietti 1930- ja -40-luvuilla lähes kymmenen vuotta vankilassa. Uudelleen hän oli vankilassa vv. 1975-77, tällä kertaa pääministeri Indira Gandhin poliittisena vastustajana.

Pääministerikaudellaan Morarji Desai pyrki normalisoimaan Intian jännittyneitä suhteita kahteen suureen naapurivaltioon, Pakistaniin ja Kiinaan. Desai on ainut intialainen, joka on saanut sekä Intian että Pakistanin korkeimmat siviilihenkilöille merkittävästä valtiollisesta toiminnasta myönnettävät kunniamerkit, intialaisen Bharat Ratnan ja pakistanilaisen Nishan-e-Pakistanin.

Desai saavutti korkean iän, hän kuoli 99-vuotiaana vuonna 1995. Tiedusteltaessa syytä hänen pitkäikäisyyteensä, hyvään terveyteensä ja ehtymättömältä vaikuttavaan toimintatarmoonsa Desai antoi selitykseksi hänen säännöllisesti harjoittamansa shivambhun. Termi tarkoittaa “Shiva-jumalan vettä” tai tämän veden nauttimista. Käytännön tasolla shivambhu merkitsee oman virtsan juomista. Pääministeri Desailla pruukasi mennä kupillisen verran päivässä.

Morarji Desai antoi näin kasvot tälle ikivanhalle traditiolle, jonka avulla voidaan huokealla ja yksinkertaisella tavalla edesauttaa fyysistä hyvinvointia ja ennaltaehkäistä sairauksia. Virtsaterapialle (engl. Urine Therapy, Auto-Urine Therapy) omistautuneet tahot lähtevät siitä, että asiallisen informaation levittäminen on tehokkain keino poistaa virtsan juomiseen ja sen muuhun hyötykäyttöön liittyviä piintyneitä ennakkoluuloja: virtsa ei suinkaan ole kuona-ainetta, vaan 95% siitä on vettä, 2,5 % on virtsaa ja loppu 2,5 % mineraalien, suolan, hormonien ja entsyymien sekoitus. Virtsaa voidaan lääkinnällisissä tarkoituksissa käyttää ulkoisesti tai sisäisesti: juomisen lisäksi virtsalla voidaan kurlata, sitä voidaan käyttää peräruiskeissa ja vaginaalihuuhteluissa, sitä voidaan annostella tipoittain silmiin, korviin ja sieraimiin, sitä voidaan hyvin tuloksin käyttää myös kokovartalohieronnassa (paras tulos tällöin saavutetaan 4-8 päivää vanhalla virtsalla), jalkakylvyissä tai päänahan hieronnassa.

Ihmisten ennakkoluulot ovat sitkeässä, mutta nokkelasti toimien ne voidaan käytännön hoitotyössä ohittaa; kirjassaan Miracles of Urine Therapy tri C.P. Mittal kertoo, kuinka monet neuvokkaat intialaiset lääkärit pyytävät potilailtaan aivan potilaskäynnin aluksi virtsanäytteen, jonka he sitten takahuoneessa kaatavat lääkepulloon ja tuovat potilaille takaisin heidän kulloisiinkin vaivoihinsa tehoavana lääkkeenä.

Kasvissyöjänä, väkivallattomuuden puolestapuhujana ja syvästi uskonnollisena henkilönä tunnettu Desai on lausunut mm. seuraavaa:

”Niille jotka uskovat Jumalaan asia on vielä yksinkertaisempi ja selkeämpi: koska ne jotka uskovat Jumalaan, uskovat että Jumala on koko Universumin Luoja, eikä ole olemassa mitään mikä ei tule Hänestä.”

”Vaikeana nälkävuonna 1919 Lenin häpesi käyttää ruokatarvikkeita, joita toverit, sotamiehet ja talonpojat lähettelivät hänelle maaseudulta. Kun hänen vaatimattomaan asuntoonsa tuotiin paketteja, hän rypisteli otsaansa, nolostui ja ryhtyi kiireesti toimittamaan jauhot, sokerit ja voit sairaille tai aliravitsemuksen vuoksi heikoille tovereille. Pyytäessään minua luokseen päivälliselle hän sanoi:
- Kestitsen savukalalla. Sitä lähetettiin Astrakanista.
Rypistäen sokrateenotsaansa ja luoden kaikkinäkevät silmänsä sivulle hän lisäsi:
- Lähettelevät kuin jollekin herralle! Miten siitäkin oikein pääsisi? Ihmiset loukkaantuvat, jos kieltäytyy eikä ota. Mutta kun ympärillä kaikki näkevät nälkää.
Hän oli vaatimaton, ei käyttänyt väkijuomia eikä tupakkaa, teki aamusta iltaan mutkallista, raskasta työtä, ei osannut lainkaan pitää huolta itsestään, mutta sen sijaan tarkkaili valppaasti toverien elämää.”

- Maksim Gorki: Henkilökuvia

Eräästä 1960-luvulla olympiakultaa voittaneesta suomalaisesta keihäänheittäjästä kerrotaan seuraavaa tarinaa: Koskapa tuore kultamitalimies oli takuuvarma yleisömagneetti kotimaisissa yleisurheilukilpailuissa, kilpailujen järjestäjät tarjosivat hänelle rahaa, mikäli hän osallistuisi juuri heidän kilpailuihinsa. Eräs järjestäjä lähestyi keihäänheittäjää lupaamalla hänelle kolmasosan kilpailujen pääsylipputuloista. Heittäjä vastasi, että hän kyllä mielellään osallistuu, mutta tarjottua korvausta hän piti liian pienenä; “vähintään yksi neljäsosa pitää saada”.

- Se varmaan… se ol kevättalvi… että… sillon ol vielä tossa se kauppa-auton paikka… tullu siihen sitte… että… siitä sen niin muistan kun ol liukastakii että kaatua meinasin [nauraa] että…
- Oliko tämä tienteon yhteydessä, tapahtuiko se siinä samalla kertaa? Täällähän silloin tehtiin tietä.
- Meijän Perttu näki kyllä siinä paremmin sitte… Ite olin jo navetassa, silloin aina piti… että… mutta kuulin kyllä siitä sitte kun tulivat alaniitulta syömään… ne siellä aittaa laittovat… oli siinä Veikkokin kyllä… ja ketä mahto. Ei sen tarkemmin kyllä, kuuli kyllä tästä sitte jälkeenpäin kirkolla ihan riittämiin [nauraa]… ihan riittämiin asti kyllä sai kuulla… että.

“Riita jatkui hedelmättömänä väittelynä. Suomettarelainen kansanedustaja esitti sitten muutamia myönnytyksiä isäntien taholta ja Hellberg oman välitysehdotuksensa. Niitä koetettiin taas venyttää lähemmäksi toisiaan. Välillä kuvailtiin työntekijöiden oloja ja talonpidon vaatimuksia. Rusthollari ja sahanomistaja Mellola istui ja katseli toisia pienillä elottomilla silmillään. Hän oli mahdottoman lihava mies, ja hänen hengityksensä oli kuuluvaa ja raskasta. Koko ruumis liikkui edestakaisin joka hengenvedolla, sillä hänen ruumiinsa hallitseva osa oli vatsa, eikä se suostunut miehen hengittäessä antamaan perään vaan selän oli tehtävä keuhkoille tilaa. Lihaksikkaan pään muoto oli omituinen, alaspäin levenevä. Koko hänen olemuksessaan oli jotakin laiskan järkähtämätöntä.
Kun puhuttiin maataloustyön laadusta ja maatalouden mahdollisuuksista yleensä, hänkin pyysi puheenvuoron:
– Kotonani ennen pantiin noin suuri voinmurikka kivivatin silmään. Oli puuroo siinä. Siittä sitä yhteisesti syötiin. Ei sen enempää vaadittu.
Voinmurikasta puhuessaan hän näytti nyrkkiään ottaen toisella kädellä ranteestaan kiinni. Pidettyään pienen tauon hän veti henkeä ja päästi sen jälleen ulos kähisten sen mukana:
– Ja työtä tehtiin lujasti… Eeehh… hjuuuuu…
Toiset odottivat hetken vieläkö hän jatkaisi, mutta kun Mellola jälleen keskittyi pelkästään hengittämiseensä, pyysi Yllön isäntä puheenvuoron.”

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla, toinen osa

Carl Gustav Emil Mannerheim osallistui Venäjän-Japanin sotaan vv. 1904-1905. Sotilasarvoltaan hän oli everstiluutnantti.

Hän piti sotaretkellään päiväkirjaa sekä lähetti rintamakirjeitä omaisilleen. Nämä ainutlaatuiset dokumentit tarjoavat meille ammattisotilaan karun näkemyksen modernista suursodasta.

21. lokakuuta - 3. marraskuuta 1904
Junassa matkalla Harbiniin Mannerheim kirjoittaa päiväkirjaansa, kuinka oli ennen matkalle lähtöä ollut kahden viimeisen kuukauden aikana ”siinä määrin varattu, että ehdin tuskin nauttia ateriani, puhumattakaan siitä, että olisin voinut päivittäin käyttää aikaa vielä edes muutaman minuutin kirjoitteluun.”

Irkutskiin saakka Mannerheimin ja hänen matkatoveriensa matka sujuu mukavasti ja nopeasti. ”Söimme junassa siedettävästi”.

23. lokakuuta 1904
Mantšurian raja-asemalla Mannerheimin silmiin sattuu muun muassa ”jalkaväen luutnantti, jonka jalka oli amputoitu.” Matkaa raja-asemalta päästään vihdoin jatkamaan, erinäisten uudelleenjärjestelyjen jälkeen. Mannerheim kirjoittaa: ”Amiraali, yleisesikunta, laivaston lääkäri, preussilainen ja minä olemme varanneet mukaamme riittävät eväät, niin että tulemme toimeen Harbiniin saakka turvautumatta asemien tarjoilupaikkoihin, jotka me olemme kokeneet suoranaiseksi ”cauchemariksi” [painajaiseksi].”

28. lokakuuuta 1904
Saavuttuaan Vladivostokiin Mannerheim kiittelee kaupungin sijaintia sotilaallisessa mielessä, mutta on sitä mieltä, että kaupungin asemakaava on epäonnistuneesti suunniteltu. Hän löytää myös muuta huomautettavaa: ”Mukavuuksista vallitsee suuri puute. Kaupungin paras hotelli on Grand Hotel, suuri, mutta sangen epäsiisti. Luteiden välttäminen siellä on yhtä vaikeaa kuin 200 000:n voittaminen. Ravintolat ovat varsin huonoja, ja kaikkialla saa sen vaikutelman, että henkilökunta melkeinpä suo teille suosionosoituksen, kun se täyttää teidän varsin vaatimattomat toivomuksenne.”

9. marraskuuta 1904
Tultuaan Mukdeniin Mannerheim tapaa entisen rykmenttitoverinsa, yleisesikuntakapteeni Kriasjevitšin, sekä kapteenit Romanovskin ja Stevenin. Yhdessä he menevät ”ruokasaliksi improvisoituun rautatievaunuun”. Mannerheim toteaa siellä tarjoiltavan ruoan olevan varsin hyvää. Hän saapuu illan pimetessä 17. armeijakunnan esikuntaan, mistä jatkaa matkaa uuteen rykmenttiinsä. Purettuaan matkatavaroitaan Mannerheim saa kutsun liittyä muiden upseerien kera ilta-aterialle: ”Ruokalajit maistuivat minusta oikein hyviltä, ja pöydässä juotiin reippaasti, mutta ei mitään muuta kuin paloviinaa.”

14. marraskuuta 1904
Saapumisensa jälkeiset päivät Mannerheim käyttää rykmentin muihin upseereihin tutustumiseen. Hän panee tällöin myös merkille, että ”viina näyttää ainakin sotaoloissa olevan hyvin tärkeässä asemassa. Sitä juodaan aterioilla yhtään liioittelematta melkein kuin vettä, eivätkä ainakaan 2. eskadroonan (”hauskimman”) fanzassa useimmat upseerit mene yhtänäkään iltana nukkumaan olematta enemmän tai vähemmän juovuksissa.” Mannerheim ei itse näihin juominkeihin osallistu, ja kertookin että kieltäytyminen ”mukanaolosta näissä minulle uudenlaisissa juhlissa on ehkä aiheuttanut tietynlaista viileyttä suhteissa.” Päiväkirjalleen Mannerheim kuitenkin uskoutuu kertomalla, että ”minusta tuntuu kerta kaikkiaan koomiselta joutua raittiusapostolin osaan, kun vain ajattelenkin omaa elämääni, johon on kyllä mahtunut pulcinellamaisia vaiheita, mutta vuodet ja olosuhteet vaikuttavat ihmisen vakaumuksiin ja muuttavat niitä.”

21. marraskuuta 1904
Käydessään myöhemmin ilmoittautumassa 17. armeijakunnan esikunnassa armeijakunnankomentajalleen paroni Bilderlingille, läntisen armeijan nyk. va. komentajalle kenraali Volkoville ja prikaatinkenraali Stepanoville Mannerheim lounasti Stepanovin lähettiupseerin, kreivi Kellerin, entisen chevalierkaartilaisen sekä rykmenttinsä 6. eskadroonan päällikön, ratsumestari Tupaljskin seurassa. Tupaljskin lähetti oli kaikeksi onneksi hyvä kokki, ja kun vielä kreivi Keller toi mukanaan joitakin säilykkeitä ja pari pulloa samppanjaa, ”jotka tuntuivat olevan hänen seuralaisiaan paljon uskollisemmin kuin kuin hänen sapelinsa ja revolverinsa”, voitiin nautittua lounasta luonnehtia ”varsin hilpeäksi”.

28. marraskuuta 1904
Elämä rykmentissä on Mannerheimin mielestä äärimmäisen yksitoikkoista. Päivittäisiin rutiineihin kuuluu klo 1-2 välillä lounas, jota ”kostutetaan runsaasti paloviinalla ja toisinaan muillakin väkijuomilla.” Ruoka on kuitenkin ”siedettävää, vaikka ruokalajien määrä ei olekaan suuri.” Päivä päättyy illalliseen klo 8 aikaan, sekä sen jälkeiseen ”myöhään yöhön jatkuvaan kovaääniseen yhteiseen illanviettoon.”

30. marraskuuta 1904
Vieraillessaan Donin kasakkain divisioonassa Mannerheim huomaa aterioidessaan divisioonankomentajan, kenraali Teleševin kanssa, että ”ruoat olivat hyviä, ainakin meistä tuntui siltä pakkasessa ratsastettuamme, ja sekä ruokalajien määrä että ainekset osoittivat, että täällä etuvartiolinjoilla oli käytettävissä runsaammin paikallisia resursseja kuin meidän seudullamme.”

4. joulukuuta - 14. joulukuuta 1904
Mannerheimin vieraillessa kenraali Kossagovskin päämajassa Syffontaissa hän joutui istumaan ja odottelemaan esikuntapäällikkö, everstiluutnantti Tumanovin ja kenraali Kossagovskin neuvotellessa samaan aikaan, kun ”sivuhuoneessa kolisteltiin pannuja, kattiloita ja lautasia yhä pahemmin, miellyttävä ruoan tuoksu kutitti nälkäistä nenääni ja meidän vieraanvarainen isäntämme esikuntapäällikkö näytti kiinalaisissa nahkavaatteissaan ja itsetyytyväisine ilmeineen minun puoliunisissa silmissäni yhä vastenmielisemmältä.” Hieman myöhemmin Mannerheim kuitenkin sai tilaisuuden vakuuttua siitä, että ”illallinen täysin vastasi niitä ihania kuvitelmia, joita ruoan tuoksut olivat meissä herättäneet.”
Mannerheim tapasi yöpymispaikassaan Mistunovin sotnian upseereiden joukosta ilokseen ”alituisen metsästystoverini Pietarin parforce-metsästysretkiltä, husaarikornetti, kreivi Tolstoin.” Tälle mainiolle miehelle olisi Mannerheimin arvion mukaan vaikea löytää ”sellaista toveria, joka joka olisi vetänyt hänelle vertoja syömisessä, sillä hänen valtava ruhonsa merkitsi tuntuvaa ruokahalua, ja hän piti aivan luonnollisena parin kolmen säilykepurkin sisällön nielaisemista lounaamme jälkeen.”
Tämän jälkeen seuraa sekavia tapahtumia, joihin osallistuu kaksi puolikasta sotniaa Terekin-Kubanin kasakoita (toisen sotnianpuolikkaan komentajana toimii Mannerheim), rajavartiojoukkojen sotnia sekä Dagestanin kasakkarykmenttiin kuuluva sotnia; ristiriitaisia käskyjä noudattaen tapahtuvaa edestakaisin ratsastelua, ilmaan ammuskelua ja hurraan huutamista sapeleita samalla heiluttaen. Paluumatka tästä sotatoimesta on Mannerheimin mukaan mielenkiinnoton, ellei oteta huomioon ”šašlikeja, jotka todella sulivat suussa, ja erinomaisen herkullisia kanoja, jotka muuan Debin-niminen kasakka oli valmistanut ja joiden kanssa saatiin perunoita ja hieman vihanneksia.”

Mannerheim jatkoi urhoollista taisteluaan. Sodan loppua kohti hänen päiväkirjamerkintänsä lyhenevät. Viimeinen merkintä on 18. kesäkuuta 1905.

Venäjä ja Japani solmivat rauhansopimuksen Portsmouthissa, Yhdysvalloissa syyskuun 5. päivänä 1905.

3. Mantšurian armeijan komentaja palkitsi Mannerheimin Stanislain ritarikunnan 2. lk. ritarimerkillä m.k. ja Annan ritarikunnan 2. lk. ritarimerkillä m.k. ja Japania vastaan taistelevien maavoimien ja merivoimien ylipäällikkö Vladimirin ritarikunnan 4. lk ritarimerkillä m. ja nauhan k. Taisteluansioista keisari 29.11.1905 v.l. ylensi hänet everstiksi.

Osapuilleen viidessäkymmenessä vuodessa tapahtunutta kehitystä, vuonna 1839 tapahtuneesta dagerrotypian julkisesta esittelystä Kodak-kameran lanseeraamiseen vuonna 1888, voidaan kutsua kuvallisen representaation demokratisoitumiseksi. Tämän jälkeen olivat koossa tekijät, joiden vaikutuksesta valokuvaus on sitä minä sen nykyisin tunnemme: itsestään muotokuvan teettäminen ei enää ollut varakkaiden ihmisten yksioikeus, yksittäinen kameran otos oli loputtomasti jäljennettävissä, värikuvaus oli teknisesti mahdollista ja markkinoille oli tullut yksinkertainen, halpa kamera, joka toi valokuvauksen (merkityksessä: valokuvaajana toimiminen) jokamiehen ulottuville.

Valokuva ennen muuta jäljentää kohteensa, esittää, toistaa, sen. Roland Barthesille valokuva sanoo puhtaimmassa sellaisuudessaan: Tämä-on-ollut, ”se minkä näen, on ollut täällä, tässä paikassa”. Tämän saman sanovat myös kaikki ne lukemattomat jo kaskujen aiheiksi muodostuneet lomamatkakuvakokoelmat ja -kuvaelmat, joiden sisältämät elämykset halutaan jakaa sukulaisten ja tuttavien kanssa; myös ”minä tai me olemme olleet tuolla, tuossa paikassa.”

Toinen, ja blogeja tarkastellen kenties elinvoimaisempi (ja niiden anonyymisyyden kautta tietenkin ymmärrettävämpi) amatöörivalokuvauksen lajityyppi on luontokuvaus. Uuvuttavat kuvakavalkadit vuodenaikojen (nykyisin vielä ennustettavissa olevista) vaihteluista, syksyn ruskasta, keväthankien huikaisevasta valosta, kesäisistä järvimaisemista, lähikuvista nupullaan olevista kasveista ja auringonlaskujen moninaisista väri-iloitteluista (mielellään veden ääressä) herättävät kysymyksen olemassaolonsa oikeutuksesta, ja itse myös siihen vastaavat. Tämän kaiken, 1950-luvun Suomi-filmien, mainosspottien, toritaiteen ja turistipostikorttien estetiikkaa noudattavan genren sanoma on juuri se alkuperäinen ja lohdullinen, jota itse kuvat ja niiden ympärillä käytävä diskurssi jatkuvasti uusintavat: demokratia on tässä ja nyt. Luonto on kaikille sama, vain valotusajat vaihtelevat.

Barthesille valokuva on myös Kuoleman palveluksessa, ”tämä on se tapa, jolla meidän aikakautemme ottaa kantaakseen Kuoleman”. Valokuvauksen keksimisen aikoihin asiat olivat tältä kannalta katsottuna vielä nykyistä paremmalla tolalla. Romantiikan vanavedessä kuoleman estetisointi ja glorifiointi sai tuolloin uutta elinvoimaa (suuntauksen epävirallisena suojelijana toimi Englannin kuningatar Viktoria, joka miehensä prinssi Albertin kuoltua vietti suruaikaa seuraavat neljäkymmentä vuotta, omaan kuolemaansa asti). Länsi-Euroopassa ja Yhdysvalloissa yleistyi jo 1800-luvun alkupuolella tapa ottaa valokuva kuolleesta omaisesta ennen hautaamista. Kuva otettiin usein ”luonnollisessa” ympäristössä, vainajan ollessa sängyssä tai sohvalla. Ennen rigor mortista tai sen jälkeen tapahtunut vainajan asettelu pyrkii antamaan vaikutelman, että kyseessä on nukkuva henkilö. Kenneth Amesin mukaan 1800-luvun lopun Yhdysvalloissa ”ihmiset eivät kuolleet, he kävivät nukkumaan.” Usein kädessä on kirja tai risti. Oman lisänsä kuvan atmosfääriin tuo se, että kuolleen silmät ovat joskus avoinna. Kuolleiden lasten tapauksessa usein kuvattiin vainaja elävien siskostensa seurassa, esimerkiksi sohvalla istuvassa asennossa - valokuvaajan käynnin yhteydessä oli luonteva ja taloudellinen ratkaisu ikuistaa samalla kertaa kaikki lapset. Kuollutta lasta sylissään pitävä äiti (joskus isä) on kuin luonnostaan, tai valokuvaajan sommittelun tuloksena, pietà-jäljitelmä.

Näiden ns. memento mori-valokuvien ja muiden hautajaisiin ja kuolleiden muisteluun liittyvien korttien ja vihkosten (memorial cards, cabinet cards) tuotannosta tuli huomattava tulonlähde yhdysvaltalaisille valokuvaamoille, sesongin ollessa kuumimmillaan ihmisiä palkattiin leikkaamaan sanomalehdistä kuolinilmoituksia ja lähettämään niitä korttifirmoille (1 c/kpl), jotka sitten puolestaan lähestyivät poisnukkuneen omaisia sopiviksi katsotuin muistosana- ja -kuvakombinaatioehdotuksin.

Tämä valokuvaustaidon luonteva ja luonnollinen käyttötapa on sittemmin hiipunut. Kuitenkin on nähtävissä merkkejä siitä, että tämä traditio on ainakin osin elpymässä; Yhdysvalloissa on perustettu yrityksiä, joiden toiminta-ajatuksena on tarjota valokuvauspalveluja kuolleiden pikkulasten omaisille.

Teemaan liittyen:

Vanha hautaustoimistokasku, jossa hautaustoimiston työntekijät suorittavat omaisten toivomuksesta kahden arkuissaan valmisteltuina lepäävän vainajan keskinäisen vaatetuksenvaihdon lyhyen kaavan mukaan - vaihtamalla vainajien päät - on myös semioottinen kommutaatiotesti: mikäli tosielämässä saisimme jälkeenpäin tietää omaistemme kohdalla näin tapahtuneen, tuntuisiko siltä, että hautajaisissa ja myöhemmin haudan äärellä tapahtunut sureminen, virrenveisuu ja kukka-asetelmat olisivat yht’äkkisesti tulleet mitätöidyiksi, jos kaikki olisikin tapahtunut sellaisen hautakiven äärellä, joka kätkisi alleen voittopuolisesti jonkun muun kuin rakkaan vainajan molekyylejä tai niistä valmistettua tuhkaa?

“Oli aivan kuin minut olisi otettu salaliiton jäseneksi – osalliseksi johonkin, joka ei ollut ihan oikein; olin hyvilläni kun pääsin ulos. Etumaisessa huoneessa ne kaksi naista kutoivat kiihkeästi mustaa villaa. Ihmisiä tuli sisään, ja nuorempi naisista kulki edestakaisin esitellessään heitä. Vanhempi istui tuolillaan. Hänen matalat kangastossunsa nojasivat jalkojenlämmittimeen, ja kissa lepäsi hänen sylissään. Hänellä oli valkoinen kovetettu laite päässään, syylä poskessa ja hopeasankaiset lasit nenänpäässä riippumassa. Hän vilkaisi minuun lasiensa yli. Minua kiusasi tuon katseen nopeus ja välinpitämätön tyyneys. Parhaillaan opastettiin peremmälle kahta hupsun näköistä, hyväntuulista nuorukaista, ja nainen loi heihinkin saman pikaisen, kaikkiviisaudessaan piittaamattoman katseen. Hän näytti tietävän heistä kaiken, ja minusta myös. Aavemainen tunne valtasi minut. Hänessä oli jotain karmivaa ja kohtalokasta. Siellä toisella puolen maailmaa ajattelin monta kertaa näitä kahta naista, jotka vartioivat pimeyden ovea kutoen mustaa villaa kuin parivaatteeksi, toinen esitellen, koko ajan esitellen tuntemattomia, toinen tutkien hyväntuulisia, hupsuja kasvoja piittaamattomilla vanhoilla silmillään.”

- Joseph Conrad: Pimeyden sydän

Japanilaisessa mytologiassa esiintyy mm. hahmo nimeltä kappa. Se on vedessä elävä olio, joka ulkonaisesti muistuttaa sammakon ja apinan risteytystä. Sen selässä on kilpi kuten kilpikonnalla, iho on suomuinen ja väriltään vihertävä. Sillä on räpylämäisissä raajoissaan tukevat kynnet. Sen päälaella on ns. roomalaisen tonsuurin ympäröimä painanne. Kooltaan kappa on kuvausten mukaan pienikokoisen aikuisen tai lapsen kokoinen.

Kappa on makean veden elävä, jonka asuinpiirinä ovat joet ja lammikot. Sen uimataito on hyvästä kiitettävään.

Kappan toimenkuvana on kaikenlainen häiriökäyttäytyminen. Skaala ulottuu harmittomasta suolistokaasujen päästelystä aina naisten raiskaamiseen ja pikkulasten syömiseen. Kappalle ominainen tapa tehdä tämä on imeä uhrin sisälmykset tai elämänvoima tämän anuksen kautta, mistä aiheutuu uhrin kuolema.

Eräs maininnan arvoinen piirre kappassa on se, että kuivalla maalla liikkuessaan se saa voimansa päälaen painanteessa olevasta vedestä. Ja koska se käyttäytymisessään noudattaa tiukasti muodollisuuksia, se ei ikinä jätä vastaamatta sille tehtyyn kumarrukseen. Tätä ominaisuutta luonnollisesti on käytetty häikäilemättä hyväksi; äkkiseltään kappan kohdannut ihminen voi selvitä kohtaamisesta tekemällä erityisen syvän kumarruksen. Vastakummarruksen tekevältä kappalta valuu päälaen maljasta vesi pois, minkä johdosta kappa vaipuu heikkouden tilaan, ja se voi jopa menehtyä.

Tarkkaavainen televisionkatsoja muistanee, että tunnetun japanilaisen animehahmon Moominin (suom. Muumipeikko) seikkailuista kertovan televisiosarjan Tanoshii Moomin ikka (suom. Muumilaakson tarinoita), joka on esitetty Suomenkin televisiossa, eräässä jaksossa Moomin tovereineen joutuu aavalla selällä purjehtiessaan harvinaisen kookkaan kappan ahdistelemaksi. Moominille ja hänen ystävilleen ei kuitenkaan käynyt kuinkaan.

Sadut ja kansantarinat toimivat kulttuurisena pikakirjoituksena, niihin kätkeytyy usein miespolvien takaa lähetetty sanoma tai opetus. Bruno Bettelheimin (1903-1990) jälkeen satujen ja tarinoiden psykoanalyyttinen tulkinta on ollut mahdotonta, ne tekevät sen jo itse.

Kappan sanoma nykyihmiselle onkin tulkittavissa paremmin Dale Carnegien (1888-1955) antamia suuntalinjoja noudatellen. Carnegie kirjoitti 1930-luvulla kuulun teoksensa Miten saan ystäviä, menestystä, vaikutusvaltaa, jonka sisältö on juuri sitä mitä otsikko sanoo. Aasialaisittain kappa on sosiaalisesti ja aineellisesti voittoisaa elämää paljon perustavamman kysymyksen parissa: kuinka säilytän henkeni? Kappan ohje länsimaiksi käännettynä kuuluu:

Ole aina vihollisillesi kohtelias ja pidä perseennuolijat välimatkan päässä.

Tässä hiljattain perustetussa blogissa on nyt pohjaksi kirjoitettu pieni ruokailusikermä. Kommentointimahdollisuutta ei toistaiseksi ole täällä ollut – kun ollaan tekemisissä ruoan kanssa, on syytä keskittyä vain siihen. Vanha kotoa saatu opetus.

Tästä eteenpäin on lukijoilla mahdollisuus myös kommentointiin.

Tässä yhteydessä haluan kiittää niitä blogitoimijoita, jotka ovat omissa blogeissaan tehneet reklaamia tästä blogista.

Homma menee sitten jatkossa näin:

Kirjoitan tänne mitä kirjoitan silloin kun kirjoitan.
Täällä kävijät lukevat mitä lukevat silloin kun lukevat.
Kävijät niin halutessaan kommentoivat mitä kommentoivat.
Luen kommentit jos luen.
Vastaan kommentteihin jos vastaan.

Vuonna 1989 zürichiläisen sanomalehden politiikan toimituksessa työskennellyt 48-vuotias lehtimies sai aivohalvauksen ja joutui sairaalahoitoon.

Hän toipui halvauksesta varsin hyvin. Lääkäreiden huomiota kiinnitti kuitenkin hänessä tapahtunut muutos: aiemmin ruokaan ja ruokailuun liittyviin seikkoihin välinpitämättömästi suhtautunut mies oli nyt äärimmäisen kiinnostunut ruuasta ja erilaisista ruoka-aineksista. Hän alkoi valittaa sairaalaruoan laadusta, ja hänen ajatuksensa askaroivat pakonomaisesti erilaisten mahtavien aterioiden parissa, joita hän sairaalasta päästyään nauttisi hienoissa ravintoloissa.

Lääkärit alkoivat tutkia myös muita aivohalvaus-, aivokasvain- ja muuten vain päänsä kolauttaneita potilaita, ja tekivät seuraavan löydöksen: 723 potilaan joukosta he löysivät kaikkiaan 36 sellaista, joilla oli vastaavanlaisia ruokaan ja syömiseen liittyviä fantasioita ja pakkomielteitä. He nimesivät ilmiön ”ahmattisyndroomaksi” (engl. gourmand syndrome). Useimmilla syndroomasta kärsivillä on vamma tai toimintahäiriö oikean aivolohkon etuosassa.

Ahmattisyndroomasta kärsivillä myös muihin elämänalueisiin liittyvä käytös on usein muuttunutta. He saattavat orientoitua seksuaaliseen promiskuiteettiin, tulla äärimmäisen puheliaiksi, aiempaa aggressiivisemmiksi ja kunnianhimoisemmiksi sekä emotionaalisesti tasapainottomammiksi.

Zürichiläinen lehtimiehemme lopetti työnsä politiikan toimituksessa ja hänestä kerrotaan tulleen menestyvän ruoka- ja ravintolakriitikon.

Pallokalasta valmistettavaa fugua pidetään Japanissa suurena herkkuna, kalleimmat annokset hienoimmissa ravintoloissa saattavat maksaa satoja euroja.

Pallokala on kuitenkin erittäin myrkyllinen, varsinkin sen iho, maksa ja munasarjat sisältävät tappavaa tetrodotoksiini-nimistä hermomyrkkyä. Yhden pallokalan sisältämän myrkyn on laskettu riittävän 30 ihmisen tappamiseen. Pallokaloja on useita lajeja, fugun raaka-aineeksi kaikkein halutuin (Takifugu rubripes) on myös kaikkein myrkyllisin.

Tetrodotoksiinimyrkytyksen ensioireet ilmaantuvat nopeasti, 5-30 minuutissa. Ensin tunto häviää huulista ja kielestä. Tämän jälkeen myrkytys etenee kolmessa vaiheessa:

Vaihe I: lisääntyviä tuntoharhoja kasvoissa ja jäsenissä, keveyden ja leijumisen tunne, päänsärky, pahoinvointi, vatsakipu, oksentelu.
Vaihe II: motorinen kömpelyys, puheen vaikeutuminen, lihaskouristukset, sydämen toimintahäiriöt.
Vaihe III: keskushermoston toimintahäiriöt, täydellinen halvaantuminen, kuolema.

Kuolema saattaa seurata 20 minuutissa, tai sen tulo voi kestää 8 tuntia. Henkilö voi olla välittömästi kuolemaa edeltävällä hetkellä täysin tajuissaan ja ympäristöstään tietoinen, vaikkei kykene liikkumaan eikä kommunikoimaan. Mikäli henkilö on elossa vielä n. vuorokauden jälkeen myrkytysoireiden alkamisesta, hänellä on hyvät mahdollisuudet jäädä henkiin. Myrkytyksen saaneiden kuolleisuusprosentiksi on arvioitu n. 50. Suoranaista vastamyrkkyä tetrodotoksiinille ei tällä hetkellä tunneta.

Vuodesta 1958 lähtien fugua ovat saaneet ravintoloissa syötäväksi valmistaa vain erityiskoulutuksen saaneet rekisteröidyt kokit, jotka osaavat asianmukaisella tavalla poistaa kalasta myrkylliset osat. Koulutukseen kuuluu, että loppukokeessa kokki joutuu itse syömään valmistamansa fugun.

Fugu voidaan nauttia raakana sashimin tapaan, läpikuultavan ohuiksi viipaleiksi leikattuna; fugua voidaan syödä myös friteerattuna tai keitettynä.

Tarkasta valvonnasta huolimatta Japanissa kymmenkunta henkeä vuosittain kuolee fugun syömisestä aiheutuneeseen myrkytykseen. Useimmissa tapauksissa syynä on kotona puutteellisin kokintaidoin amatöörimäisesti valmistettu fugu.

Japanin keisariperheen jäseniltä fugun syöminen on kokonaan kielletty.

Tradition mukaan myös pallokalan hyvin myrkyllistä maksaa – jonka valmistaminen ruoaksi on nykyisin kiellettyä – pidetään erityisen suurena herkkuna. Se on vain tosikonössööreille tarkoitettu tiskinalinen extreme-ruoka, joka edellyttää nautitun myrkkymäärän tarkkaa arviointikykyä. Mestarikokin valmistamana suurin kulinaarinen nautinto tulee minimaalisen pienen myrkkymäärän nautitsemisesta siten, että tetrodotoksiinin vaikutus tuntuu kielen ja huulien hienoisena kutinana ja tunnottomuutena sekä ruokailun jälkeisenä päihtyneisyyden kaltaisena olotilana. Nämä tuntemukset voidaan saada myös pallokalan lihasta, mikäli siihen on vasiten jätetty pieniä myrkkyjäämiä tätä silmälläpitäen.

Kuuluisa tapaus oli tunnetun kabuki-näyttelijän ja ”Elävän kansallisaarteen” arvonimeä kantaneen Bandô Mitsugorôn kuolema 1975. Bandô oli kiotolaisessa ravintolassa nauttinut peräjälkeen neljän pallokalan maksat, minkä jälkeen hänestä oli henki paennut. Ravintolan kokki puolestaan menetti fugulupansa, koska hän oli taipunut kuuluisan asiakkaansa vaatimuksiin ja vakuutteluihin, että ”hän kyllä kestää myrkyn”.

Kun Charles Chaplin aloitti elokuvansa Kultakuume (The Gold Rush, 1925) tekemisen, hänellä oli lähtökohtanaan kirja, joka kertoi saksalaissyntyisen George Donnerin johtamasta 87 hengen siirtolaisjoukosta, joka matkallaan idästä kohti Kaliforniaa syksyllä vuonna 1846 juuttui lumeen Sierra Nevadan alueella. Selvitäkseen hengissä yli talven ryhmä söi mm. mukanaan olleet koirat, lehmänvuodat sekä omat mokkasiininsa. Myös kuolleet matkatoverit käytettiin ravinnoksi.

Chaplin näki asiassa koomisia ulottuvuuksia ja päätti tehdä aihepiiriin liittyvän elokuvan.

Chaplin, joka tunnettiin äärimmäisen pedanttina elokuvantekijänä, hioi ja viimeisteli kahden päivän ajan elokuvan kuuluisaa kohtausta, jossa nälkää näkevät kullankaivajatoverukset syövät keittämänsä nahkajalkineen. Chaplin kuvasi kohtauksen kaikkiaan 65 kertaa. Kuvauksissa syödyt jalkineet oli valmistettu lakritsista.

On kerrottu jälkeenpäin, että sekä Chaplin että toista kullankaivajaa näytellyt Mack Swain söivät otos otoksen perään niin paljon lakritsia, että lakritsin ”laksatiiviset vaikutukset alkoivat käydä ilmeisiksi”.

Toisen tarinan mukaan Mack Swain tuli niin sairaaksi ettei enää voinut syödä yhtään lakritsikenkää.

Kolmannen version mukaan Chaplin itse söi niin paljon lakritsia, että joutui sairaalahoitoon verensokeriin liittyvien häiriöiden vuoksi.

Läntisissä kulttuureissa kesykoira on ihmisen lemmikkieläimistä kenties kaikkein suosituin, kissaeläimiin kuuluvan kotikissan ohella. Koirasta on muokattu nimenomaisesti kaupunkiolosuhteisiin soveliaita pienikokoisia ja pieniruokaisia mukana kannettavia rotuja yhdessäolo– ja seurustelutehtäviin. Koirat ovat muuttuneet paljousesineistä erityisesineiksi: niille annetaan erisnimiä, niille julkaistaan syntymäpäiväonnitteluja sanomalehdissä, niiden päälle puetaan ulkoiluvaatteita, niiden psyykkisestä hyvinvoinnista on huolehtimassa erityisiä koirapsykologeja, ja kuoltuaan ne usein saavat viimeisen leposijansa erityisellä alueella, eläinten hautausmaalla, jossa niiden hautapaikat merkitään nimikyltein ja koristellaan. Haudoille tuodaan useissa tapauksissa säännöllisesti myös kukka– ja muita tervehdyksiä.

Aasiassa, missä nykykäsityksen mukaan ihminen alunperin kesytti koiran n. 15 000 tai 100 000 vuotta sitten – arviot ajankohdasta vaihtelevat suuresti – kesykoiralla on metsästys-, vartiointi- ja sosiaalisen tehtävän lisäksi säilynyt myös rooli ihmisen ravinnonlähteenä. Koiranlihaa on Aasiassa syöty kauan, jo tunnettu kiinalainen filosofi Meng-tse (n. 370-290 eaa) piti koiranlihaa kaikista lihoista maukkaimpana.

Kiinassa teurastetaan ja syödään nykyisin vuositasolla hyvin varovaiseltakin tuntuvan arvion mukaan ainakin 300 000 koiraa. Koiranlihan syönnillä ajatellaan olevan lääkinnällistäkin merkitystä, positiivisen energian yangin lisääjänä – tämän ajatellaan itse asiassa olevan hienovarainen viittaus koiranlihan kykyyn lisätä miehistä viriliteettiä.

Bernhandinkoirat ovat Kiinassa tulleet suosituksi ruokakoiriksi niiden nopean kasvuvauhdin ja rauhallisen luonteen vuoksi. Niiden terveys on hyvä ja ne ovat myös hyviä lisääntymään, kerran vuodessa syntyvässä pentueessa on keskimäärin 9-12 pentua, mikä on lähes puolta parempi kuin muilla ruokaroduilla.

Ennen teurastusta koiraa voidaan pahoinpidellä, jotta saadaan sen adrenaliinineritystä lisättyä; tämän ajatellaan parantavan lihan maukkuutta. Teurastettu koira voidaan upottaa kiehuvaan veteen, minkä jälkeen se on vaivatonta nylkeä tuppeen kertariuhtaisulla.

Kiinassa koiran yleisimmät nauttimistavat ovat joko muhennoksena kastikkeen kera tai pariloituna. Koreassa yleinen ruoka on koirakeitto (bo-shin-tang).

Etelä-Koreassa kiellettiin koirien käyttäminen ravinnoksi ennen vuoden 1988 Soulin olympialaisia. Laki ei käytännössä kuitenkaan ole tiettävästi juurikaan vaikuttanut väestön ikiaikaisiin, isiltä perittyihin ruokailutottumuksiin.

Toisen maailmansodan aikana saksalaisten joukot osana hyökkäystään Neuvostoliittoon piirittivät Leningradin kaupunkia vuoden 1941 syyskuusta alkaen. Saksalaiset kutsuivat piiritystä nimellä Operaatio Revontuli (Operation Nordlicht). Piiritystä kesti 900 päivän ajan, tammikuuhun 1944 asti.

Piirityksen aikana Neuvostoliiton toiseksi suurimmassa kaupungissa kuoli satojatuhansia ihmisiä. Arviot vaihtelevat Neuvostoliiton sodan jälkeen antamasta virallisesta luvusta 670 000 ulkopuolisten arvioitsijoiden lukuihin, jotka vaihtelevat 700 000 ja 1 500 000 välillä. Kuolleista pääosa nääntyi nälkään, kylmään ja tauteihin.

Piiritetyssä kaupungissa sekä sotilaille että siviileille annettavia ruoka-annoksia jouduttiin pienentämään jatkuvasti. Varsinaisen nälänhädän tullen ihmiset mm. yrittivät syödä seinätapeteissa olevan liisterin sekä keittämällä pehmennettyjä nahkavöitä sekä nahkaisia kengänpohjia.

Kirjailija Nikolai Tihonov on kuvannut piiritystä: ”Danten helvetin kuvat himmenivät, sillä ne olivat vain kuvia, mutta täällä elämä otti tehtäväkseen näyttää hämmästyneille katseille ennen näkemätöntä todellisuutta. Se asetti ihmisen pohjattoman kuilun partaalle ikään kuin tarkkaillen, mihin hän kykenee, mihin hän pyrkii ja mistä ammentaa voimia…”

Voimia ammennettiin käytännössä seuraavan hierarkian mukaisesti: ensin syötiin kaduille tykistötulituksessa tai omia aikojaan kuolleiden hevosten raadot. Tämän jälkeen kaupungista katosivat ensin rotat, sen jälkeen kissat ja sitten koirat. Näiden ravinnonlähteiden ehdyttyä alkoi ilmetä tapauksia, joissa oli alettu käyttää ravinnoksi myös kaduilla kaikkialla lojuneita ihmisruumiita.

Afuran merellä läntisen Uuden-Guinean rannikolla, liki Otsjanepin kylää, kaatui marraskuussa 1961 vene jossa oli kaksi miestä. Toinen miehistä oli 22-vuotias Michael C. Rockefeller, New Yorkin kuvernöörin Nelson Rockefellerin nuorin poika, joka oli alueella hankkimassa paikallisen asmat-kansan taidetta kotimaahan ja –museoon vietäväksi. Asmatit olivat kuuluja taiteellisuudestaan, etenkin heidän puuartefaktinsa jo aikoinaan Eurooppaan ilmaantuessaan olivat herättäneet suurta huomiota ja tiettävästi antaneet virikkeitä mm. Henri Matissen, Marc Chagallin ja Pablo Picasson kaltaisille nimekkäille taiteilijoille.

Miehet ajelehtivat meressä jonkin aikaa kaatuneen veneensä kera, kunnes Rockefeller päätti uida noin viiden kilometrin matkan lähimpään rantaan. Hänen veneelle jäänyt toverinsa pelastettiin merestä seuraavana päivänä, Rockefelleriä puolestaan ei ole tavattu sen koommin.

Rockefellerin katoamisen johdosta alueen hollantilainen siirtomaahallinto ja Rockefellerin suku käynnistivät laajat etsinnät, jotka kuitenkin jäivät tuloksettomiksi. Michael C. Rockefeller julistettiin virallisesti kuolleeksi 1964.

Amerikkalaisen mahtisuvun vesan katoaminen jäljettömiin herätti paljon spekulaatiota. Tapausten kulusta on olemassa myös versioita, joissa lähtökohtana on että Rockefeller selvitti haita ja suolaisen veden krokotiilejä kuhisevan uintimatkansa rantaan asti. Lähin ihmisasutus on tässä tapauksessa Picasson ja kumppanien ihailemia artefakteja tuottavien asmatien asuttama Otsjanepin kylä. Mikäli Rockefeller selvisi tänne asti, voimme kuvitella erilaisia jatkovaihtoehtoja: onko hän astunut kylään pää pystyssä, vaatien Yhdysvaltojen passinsa esittäen kovalla äänellä tavata välittömästi maansa paikallisen konsulin (”ettekö te tajua kuka minä olen”), vai pitkästä uintimatkasta kuolemanväsyneenä ja pelokkaasti ympärillään olevia tummia keihäin varustettuja hahmoja pälyilevänä nuorukaisena, joka vähäisellä kielitaidollaan on yrittänyt selittää mitä on tapahtunut?

Emme tiedä.

Ja koska kyseessä on todellinen elämä eikä kirja tai elokuva, eivät seudulla alkaneet parin vuoden kuluttua levitä huhut, joiden mukaan viidakkoon olisi ilmaantunut pieni separatistinen asmatien ryhmä, joka säälimättä ja raa’asti alisti valtansa alle kaikki ympäröivät heimokunnat johtajanaan pelätty, poikkeuksellisen vaaleaihoinen ja hyvähampainen sotalordi. Emme myöskään koskaan nähneet lehdistötilaisuutta, jossa suuren mikrofoniryppään peitossa pöydän takana istuva vakavailmeinen ja juonteikas Michael C. Rockefeller muutaman vuoden asmatien joukossa elettyään olisi kertonut heimon arvokkaan ja luontoa kunnioittavan elämäntavan olevan uhattuna ja hänen juuri perustamansa säätiön käyttävän Rockefeller-suvun valtavaa omaisuutta ja poliittista vaikutusvaltaa asmatien elämäntavan turvaamiseksi.

Sen sijaan kuulemme Paul Toohey- ja Milt Machlin-nimisten henkilöiden kertomana uskottavamman, joskin vahvistamattoman prosessinkuvauksen: Otsjanepin kylän edellinen kontakti valkoihoisiin ennen Rockefelleriä oli ollut kolme vuotta aikaisemmin, jolloin hollantilainen sotilaspartio oli surmannut useita kylän asukkaita. Ja oli niinkin, että ihailtujen artefaktien valmistustaidon lisäksi asmatien elämäntapaan kuului myös vihollisiksi koettujen ulkopuolisten tappaminen ja heidän ruumiidensa syöminen. Loogista näiden tietojen valossa on ajatella, että hollantilaisvierailun jälkeen seuraava kylään ilmaantuva valkoihoinen yksin tein surmataan ja syödään pois.

Paul Toohey on esittänyt asiaa käsittelevässä kirjassaan väitteen, jonka mukaan Rockefellerin suvun palkkaama yksityisetsivä olisi myöhemmin tehnyt asmatien kanssa vaihtokaupan, jonka tuloksena ulkolaitamoottorin vastikkeeksi saadut kolme kalloa – heimon mukaan ainoiden heidän tappamiensa valkoisten miesten kallot – olisi tuotu New Yorkiin ja luovutettu Rockefellereille sillä oletuksella, että yksi niistä olisi aiemmin kuulunut Michael C. Rockefellerille.

Rockefellerit eivät ole kommentoineet väitettä.

Joh. 6:52-59

“Tästä sukeutui kiivas väittely juutalaisten kesken. He kysyivät toisiltaan: “Kuinka tuo mies voisi antaa ruumiinsa meidän syötäväksemme?” Jeesus sanoi heille: “Totisesti, totisesti: ellette te syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo hänen vertaan, teillä ei ole elämää. Mutta sillä, joka syö minun lihani ja juo minun vereni, on ikuinen elämä, ja viimeisenä päivänä minä herätän hänet. Minun lihani on todellinen ruoka, minun vereni on todellinen juoma. Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, pysyy minussa, ja minä pysyn hänessä. Isä, joka elää, on minut lähettänyt, ja niin kuin minä saan elämäni Isältä, niin saa minulta elämän se, joka minua syö. Tämä on se leipä, joka on tullut alas taivaasta. Se on toisenlaista kuin se ruoka, jota teidän isänne söivät: he ovat kuolleet, mutta se, joka syö tätä leipää, elää ikuisesti.”

Näin Jeesus puhui opettaessaan Kapernaumin synagogassa.”

Korowai-heimon piirissä esiintyy noitia, joista käytetään nimitystä khakhua. Khakhua lähestyy valitsemaansa uhria ottamalla tämän ystävän tai sukulaisen muodon. Khakhua aiheuttaa uhrinsa kuoleman syömällä tätä ensin sisältäpäin uhrin nukkuessa ja ampumalla lopulta tämän sydämeen taikanuolen. Tavallisesti uhri ennen kuolemaansa kertoo läheisilleen, kuka kuoleman aiheuttanut khakhua on. Khakhualla on aina miespuolinen hahmo.

Kun khakhuan uhri on kuollut, uhrin sukulaiset ja ystävät ottavat khakhuan kiinni ja surmaavat hänet. Tämän jälkeen ruumis paloitellaan ja haudutetaan kypsäksi banaanin- ja palmunlehviin kiedottuna kuumassa maakuopassa. Khakhua syödään kokonaisuudessaan lukuunottamatta luita, hampaita, hiuksia, kynsiä ja penistä. Ateriointiin osallistuvat uhrin klaanin kaikki aikuiset jäsenet. Aivoja pidetään erityisherkkuna, ja ne varataan khakhuan surmanneelle henkilölle ja hänen perheelleen.

Kertoman mukaan khakhuan liha muistuttaa maultaan nuorta kasuaaria.