Nuoruus

Vuosia myöhemmin, seisoessani voitokkaana kansainvälisen palkintoraadin edessä salamavalojen räiskeessä, muistin hyvin tuon pilvisen päivän, kun ensimmäistä kertaa menin lanssille töihin.

Äitimme uhrautuvasta raatamisesta huolimatta perheemme ahdinko oli vain pahentunut. Asuimme talon kurkihirren romahdettua saunan lauteiden alla, ja yksi toisensa jälkeen olivat kaikki sisarukseni menehtyneet nälkään ja sen mukanaan tuomiin puutostauteihin. Tosin velivainajistani Mitjan ja Petjan kohtaloksi koitui heidän jatkuvasta suu avoinna nukkumisesta saamansa anoreksia (anorexia nervosa), ja Rotjan vei taas kunnanlääkärin ruumiinavauksessa toteama homoseksuaalisuus (homoseksuaalisuus), jonka hän sai huonosti ryöpättyjä puolukoita syötyään.

Koska nyt siis muiden kuoltua olin perheen vanhin lapsi, oli perheen elatuksen hankkimiseen osallistuminen minulle itsestäänselvä velvollisuus. Niinpä äitini ompeli minulle viimeisistä muovikasseista ja patenttikorkeista vaatimattomat asusteet, joiden sisällä lähdin kävelemään lähintä lanssia kohti. Mukanani minulla oli parkkuurauta, isävainajan peruja, joka oli lähes yhtä iso kuin minä, olinhan ikäisekseni (19 v.) varsin pienikokoinen (0, 89 m). Matkaseurana minulla oli oman kylän mies, Jaakko, lempinimeltään Pätkä-Jaska. Nimi johtui siitä, että Jaakko oli sodassa hyökkäysvaiheen aikana astunut miinaan, jolloin hänen molemmat jalkansa olivat menneet säleiksi. Peräänantamattomasti Jaakko kuitenkin oli saamaansa käskyä järkähtämättä noudattaen jatkanut etenemistään painopistesuunnassa käsillään kävellen, kunnes onneton sattuma oli antanut hänen osua jo toistamiseen miinaan, joka tällä kertaa vei häneltä molemmat kädet. Rauhan tultua Jaakko viittasi kintaalla hänelle tarjotuille avustuksille sanoen, että hän raajattomuudestaan huolimatta oli terve mies joka pystyy elättämään itsensä ja perheensä rehellisellä työllä eikä kaivannut sääliä tai almuja. Hän olikin hankkinut niukan elannon itselleen ja perheelleen verkonpainona toimimalla, mutta kalojen alkaessa ehtyä Kyrväänjärvestä hänen työpanostaan ei enää tarvittu entisessä määrin, vaan täytyipä hänenkin hankkiutua ansaintamielessä metsätalouden piiriin.

Iltamyöhällä saavuimme Jaakon kanssa lopen uupuneina lanssille ja ilmoittauduimme työnjohtajalle. Uitoilla ja tukkikämpillä oli vielä tuohon aikaan rehti ja miehekäs ilmapiiri, johon kuului, että siellä katsotaan mies eikä nuttu. Työjohtaja Tapio Rautavaara vain hieman vilkaisi meitä, mitenkään kommentoimatta ulkoista olemustamme tai vaatetustamme - Jaakkokin oli sonnustautunut ainoastaan armeijalta saamaansa asetakkiin, josta oli epoletit ja hihat leikattu pois; housuiksi hänelle riitti ameriikanpaketissa tulleiden shortsien toinen puntti.

Aamulla menimme Jaakon kanssa meille osoitetulle sekaleimikkopalstalle, minä pistin justeerilla yksinäni puut nurin, yhdessä sitten nostimme pöllit pankkorekeen ja veimme polannetta pitkin saapparille. Työ oli kovaa, mutta vähitellen sekä voimat että taidot karttuivat meillä molemmilla niin, että kun oikein pistimme hihat heilumaan, saatoimme jo puolilta päivin hihkaista siuttarille “Siinä sinulle suma!” ja sestoa siitä suoraa päätä armonluukulle, josta saadun kiimun jälkeen menimme ettonelle kauan ennen muita.

Jätkäjoukossa meidät hyväksyttiin varauksetta oivan työkykymme vuoksi. Suosiotamme nosti tässä karujen työmiesten joukossa sekin, että iltaisin usein viihdytimme työtovereitamme ritsillä tai laavulla maatessamme. Vaikka kotini oli ollut köyhä, oli meillä aina harrastettu musiikkia; niinpä pystyin esittämään äidin minulle opettaman Kimalaisen lennon kainalopierennällä nuotilleen oikein, Jaakko puolestaan oli taitava huuliharpisti, jonka Näinkö aina meille täällä käy sai lujimmankin lentojätkän silmäkulman kostumaan. Usein hän myös toverikunnan illanvietoissa säesti Teijo Joutselaa, joka lauloi komealla äänellään Skämbädäbä-aarian oopperasta Kaunis Veera.

Vietin useita kuukausia savotalla, raittiissa ulkoilmassa työskennellen ja vahvistuen. Hyvän ravinnon vaikutuksesta myös kasvoin täyteen mittaani, olin kaksi kuukautta lanssille tuloni jälkeen jo 1,95 m:n mittainen roteva nuorukainen. Viihdyin kyllä reilussa työporukassa, mutta merkillinen levottomuus alkoi vaivata minua. Lopulta menin koko uittoalueen ukkoherran Eino Kaipaisen luo ja sanoin itseni irti. Herra ymmärsi. Hän laittoi kätensä olkapäälleni ja katsoi minua silmiin sanoessaan: “Sinusta on lyhyessä ajassa tullut paras koskaan millään uitolla näkemäni työmies. Mutta sinun lahjasi menisivät täällä vain hukkaan, on jo aika sinun lähteä meidän keskuudestamme. Mene suureen maailmaan, sillä selvästi sinut on luotu suurempia tehtäviä varten kuin uittolangan sitojaksi tai kaatomieheksi!” Seuraavana aamuna sitten hyvästelin työtoverini ja lähdin kotia kohti. Vielä mäenkumpareelta taakseni katsahtaessa näin Jaakon huiskuttavan minulle hyvästiksi.

Äitini oli tällä välin vanhentunut entisestään, ja saunan lauteetkin olivat syysmyrskyssä romahtaneet. Rivakasti kunnostin lauteet ja annoin äidille hänen estelyistään huolimatta runsaasti rahaa tilistäni. Tämän äkillisen vaurastumisen myötä hänessä heräsi naissukupuolelle ominainen turhamaisuus; hän lainasi naapurista polkupyörän ja kävi kirkonkylässä ostamassa itselleen peruukin.

Myös äiti oli sitä mieltä, että minun pitäisi koettaa onneani suuressa maailmassa vielä nyt kun olin nuoruuteni parhaissa voimissa. Eräänä kirkkaana aamuna sitten heitin haarapussin olalleni ja lähdin tarpomaan kohti kaupunkia. Sydämeni täyttyi jännityksestä ja suurista haaveista, kun heitin viime silmäyksen lauteiden alla uudenuutukainen peruukki päässään vielä nukkuvaan äitiini ja astelin kotiportista ulos. Maailma oli minulle avoinna! Mitä seikkailuja sillä olisikaan minulle tarjota!