Lapsuus

- Minulta on usein kysytty, miten oikein saan aina voimaa jatkaa eteenpäin. Onko minussa jokin salainen paristo tai muu kompressori, josta yhä uudelleen ammennan? Olen itsekin tätä asiaa miettinyt pohjoisen Lapin erakkomökissäni hiljentyessäni. Ja olen tullut siihen tulokseen, että syy on perimässäni. Olen kotoisin syrjäisestä ja lohduttomasta maankolkasta jota aina ovat vainonneet nälänhädät, sodat, puute ja kurjuus. Siksi me, Kyrväänojan heimo, olemme koeteltua ja sitkeää raivaajakansaa. Kuulopuheen mukaan sukuni kantaisä nousi aikojen alussa myrskyisenä syysyönä turvesuosta, suonsilmästä, tappoi paljain käsin uroskarhun ja paritteli sen naaraan kanssa. Näin sukuni sai alkunsa. Te voitte nauraa, mutta meille kyrväänojalaisille tämä tarina on tosi! Minulla on täälläkin mukana pussi Kyrväänojan multaa ja palanen pettuleipää kotihuhmaresta.

- Synnyin siis köyhään kyrväänojalaiseen torppaan, joskin läheltä piti ettei se jäänyt myös viimeiseksi teokseni. Raskaana oleva äitini oli juuri pellolla kengittämässä perheemme vähäistä lehmikarjaa, kun hän yhtäkkiä tunsi polttojen alkavan. Hän riensi hätääntyneenä tupaan ja alkoi pestä saavia klooripitoisella puhdistusaineella ja kuumalla vedellä, sekä sen jälkeen täyttää sitä 37-37,5-asteisella vedellä. Mummu siunailemaan siihen, mutta äitini hätyytti mummun pikaisesti hakemaan kirkolta kätilöä ja viemään sanaa pitäjän toisella laidalla matkatöissä kirkonpoltossa olevalle isälleni. Kaikki tämä tapahtui aivan yllättäen, olinhan syntymässä viisi kuukautta etuajassa. Kun kätilö ja isäni ehtivät paikalle, äiti lepäsi täyttämässään vesisammiossa kellukkeissaan, tajuissaan kylläkin. Äiti uskoi lujasti vesisynnytykseen, ja kaikki kuusitoista siskoani olivatkin syntyneet siinä samassa sammiossa. Synnytys oli vaikea ja kesti kauan, ja siinä rytäkässä minusta myös tuli puoliorpo, sekä kätilö että isäni nimittäin hukkuivat onnettomalla tavalla synnytyksen tuoksinassa. Paljon tätä paremmin ei ollut omakaan laitani, minua pientä luultiin jo kuolleeksi ja olin laskiämpäriin heitettynä – Turre-koirakin siinä jo inisten, malttamattomana teputtaen ja häntä heiluen kärtti minua ämpäristä jo hotkaisemiensa napanuoran ja istukan painikkeeksi – kun mummu äkkäsi tarkoilla vanhoilla silmillään että minussa elonliekki kaikesta huolimatta heikosti pihisi. Itsekin jo siinä ajattelin että tässäkö se sitten oli, alkoi rinnasta niin juilia ja vasen käsi meni ihan tunnottomaksi siellä ämpärissä – onneksi mummu sitten tunnisti infarktin oireet ja pääsi aloittamaan liuotushoidon heti. Se on tämä kyrväänojalainen tautiperimä – sen jälkeen noita infarkteja on jokunen ollutkin, pahin tietysti se joka oliko se nyt ensimmäisellä adieu-kiertueella vai toisella tillbaks igen-kiertueella kun tuli lavalla – niin niin, kyllä se oli infarkti, jätän omaan arvoonsa ne eräissä lehdissä asiasta olleet vihjailut.

- Siis kuitenkin, mummun asiosta pelastuin elämälle ja aloin hitaasti toipua ja kerätä hentoon sinertävään ruumiiseeni voimia, joiden avulla selviäisin tulevista koettelemuksista, vaikka minua tuolloin kaikki lastentaudit keripukista lähtien vaivasivatkin. Perheemme suuresta köyhyydestä huolimatta äiti minua rakkaudella hoivasi, ja tuntuukin joskus siltä – olen ajatellut tätä pohjoisen Lapin erakkomökissäni hiljentyessäni usein – että me nykymaailmassa olemmekin kaiken yltäkylläisyyden keskellä kadottaneet tuon aidon välittämisen, emmekö enää välitä vaan ajattelemmeko me nykyihmiset vain uusia autoja, purjeveneitä ja osinkoja. Tätä kysymystä olen sitten pohdiskellut laajemmin teoksessani “Emmekö välitä vaan ajattelemmeko me nykyihmiset vain uusia autoja, purjeveneitä ja osinkoja?” Tähän kirjaan perustuu myös vetämäni Kasvu välittävänä ihmisenä-viikonloppukurssi, jota voi tilata yrityksiin, kerhoiltoihin, häihin, hautajaisiin ja muihin tilaisuuksiin.

- Mutta äidistäni vielä: Minulle on aina ollut naisen ihannekuva tässä omassa köyhässä äidissäni, joka oli minut synnyttäessään vasta kaksikymmenkuusivuotias, mutta jota elinolosuhteet olivat muokanneet ulkonaisesti siinä määrin, että tuntematon saattoi ensikatsannolta luulla tätä hampaatonta ja vaihdevuosien ennenaikaisesti kaljuunnuttamaa naista kuusikymmenvuotiaaksi. Hän ei koskaan valittanut kovaa leskiäidin osaansa, vaan päinvastoin, hymy huulillaan ponnisteli ankarasti turvatakseen meille lapsille edes vähän paremman tulevaisuuden kuin mitä hänen oma karu raadannantäyteinen elämänsä oli ollut. Suurella hellyydellä hän päiväksi laittoi minut isävainaan pehmustetun työrukkasen sisään nukkumaan ja ripusti rukkasen naulasta roikkumaan lähtiessään suorittamaan päivittäistä raadantaansa. Tämä siltä varalta, että vanha rakas Miisu-kissa sattuisi nälissään tulkitsemaan minut pienen kokoni johdosta saaliseläimeksi. Ja vanhemmat siskonikin olisivat saattaneet ottaa minut ajattelemattomuuksissaan leikkeihinsä.

- Vartuin isävainajan rukkasessa ja voimistuin. Pian aloin viettää aikaani myös rukkasen ulkopuolella ja tarkkailla ympäröivää maailmaa. Mutta maailmankuvani laajentamisen esteeksi tuolloin asettui perheemme perinpohjainen köyhyys: olimme niin köyhiä, että äidillä ei ollut varaa ostaa meille vaatteita. Tästä syystä emme koskaan päässeet ulos. Kun olin yhdentoista, äitini osti minulle hatun, jotta saatoin sentään katsella ulos ikkunasta.