Artikkelin La vie artistique & culturelle II kommentit

Kirjoittanut: Ripsa

Ripsa — Thu, 25 Oct 2007 16:41:49 +0000

Dinosaurus

Kun hän heräsi, dinosaurus oli edelleen siinä.

(Augusto Monterroso: Kootut kertomukset (ja muita kertomuksia), ai-ai 1998.

Tämä nimenomainen novelli on käsittääkseni maailman lyhyin.

Kirjoittanut: Sissi

Sissi — Wed, 24 Oct 2007 21:13:08 +0000

”Ei pidä olla samastumisten pelle eikä etäisyyksien kylmä tohtori.” – Gilles Deleuze

Kirjoittanut: Lester B.

Lester B. — Wed, 24 Oct 2007 11:07:13 +0000

“Jesus. Calm down.”

Alan Ball: American beauty

Kirjoittanut: helanes

helanes — Fri, 19 Oct 2007 16:27:21 +0000

Sarkian Unen kaivo runoilijan itsensä lausumana. Vahinko, etten saanut aikaan linkkiä. Löytyy kyllä radion arkistosta.

Kirjoittanut: hirlii

hirlii — Thu, 18 Oct 2007 19:55:35 +0000

Lonely Planet

[...]

perheet kahmivat silvottuja linnunpoikasia hyllymetrit
mittaavat turvaväliä aavisteluun kirkuvaan helvettiin
koirat ovensuussa hihnoissa eivät
yletä mitenkään päällekkäin tahtoisivat
kyllä ja ihmiset myös

[...]

Juha Kulmala: ? Mitä te odotatte. Savukeidas, 2006

Kirjoittanut: valon

valon — Thu, 18 Oct 2007 08:00:57 +0000

,o mikäs
s reika sulla on tossa otsikossa sika, luoti?

Kirjoittanut: hirlii

hirlii — Thu, 18 Oct 2007 07:27:44 +0000

[...] Irrotan laukun hihnan sen ympäriltä eikä se tee elettäkään raapaistakseen tai purrakseen. Se vain kääntyy kyljelleen ja käpertyy keräksi, vetää tupsupäisen häntänsä reisien väliin ja taivuttaa etutassunsa rintaa vasten. Musta takkuinen harja valahtaa kuonolle ja se päästää samanlaisen voihkaisevan huokauksen kuin uneen vaipuva koira.

[...] Päätä ja niskaa särkee. Olen nukkunut sohvalla. On helvetin aikainen aamu, vielä pimeää. Ja vuoteella ei ole mitään. Kaikki on ollutkin juuri sitä: mielikuvitusta joka ei kestä päivänvaloa.

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi, Tammi 2000.

Kirjoittanut: Sissi

Sissi — Wed, 17 Oct 2007 12:34:32 +0000

Kun Laika, avaruuteen unohdettu, haukahtaa, yksi kerrallaan syttyvät hökkeleiden valot. Kello voisi olla jo seitsemän, taivaalta pudota rautaa, mutta yhä fysiikan laki, kiveen ja kotiloon kirjoitettu, pyörittää tätä sinistä kylää.
Ja niin syttyy lampukka,
niin lämpenee öljyinen sydän
ja unien varjot tanssivat seinällä.
Jossakin yksinäinen koira tähyilee maata.
Varjelen tätä planeettaa, se voisi haukahtaa, mutta radioasemat, tiedäthän, kaikki viestit, jotka täyttävät taivaan, satelliittien kohina ja kolina.

Olli Heikkonen: Jakutian aurinko, Tammi 2000

Kirjoittanut: Rauni

Rauni — Wed, 17 Oct 2007 07:48:15 +0000

“Tuli sekin kolmannen joukkueen mies, jonka kapteeni oli käskenyt vaihtamaan saappaita. Hän sai kiellon, jonka vuoksi hänen täytyi hakea Hietanen avukseen. Hietanen oli jo ehtinyt korttipeliin, ja sen keskeytyksestä harmistuneena hän huusi jo ovella:
- Salosel saappa ja heti! Se on kapun määräys.
- Ei täs ehri saappahia jakamahan. Ja kapukin määräilöö niinkuun oltaas Amerikas, johna tavaraa on enemmän kun tarvitahan. Mutta aina vain verotahan kapuhun ja se käsköö antamahan mitä kukin poraa.
Hietanen ärtyi myöskin:
- Ei jumalaut! Mää en millä lakkaa ihmettelemäst millai mies pitä kaike romun takanas. Kui helvetin taval sitä voi oikke rakasta rätei ja lumpui. Jokku rakastava nätei flikoi, ja sen mää kyl ymmärrä, mut kui helvetin taval rätei. Ei, mää ole mahdottoma hämmästyny. Mää ihmettele oikke kauhiast tämmöstä ja ole niinkun klavul päähä lyöty.”

Väinö Linna, Tuntematon sotilas, 7. painos. Porvoo: WSOY, 1955

Kirjoittanut: etappenschwein

etappenschwein — Tue, 16 Oct 2007 23:46:03 +0000

"Kalukukkaroa varten leikattiin kuusitoista ja neljännes kyynärää samaa kangasta. Ja muodoltaan se oli kuin tukipilari, muhkea ja lujasti kiinnitetty kahdella kauniiilla kultahakasella ja emalisoljilla, joihin kuhunkin oli upotettu jättiläismäinen smaragdi, appelsiinin suuruinen. Sillä, kuten Orpheus sanoo kirjassaan De Lapidipus ja kuten Plinius viimeisessä kirjassaan mainitsee, tämä jalokivi vaikuttaa miehen kaluun paisuttavasti ja voimistavasti. Kalukukkaron eteenpäintyöntyvä osa oli puolitoista kyynärää pitkä sekä varustettu housujen tapaan avoviillokkeilla, jotka oli vuorattu pöyheällä sinisellä damastilla. Mutta jos olisitte nähneet kauniin kultalankaisen kirjailun sekä viehättävät ja hienot kulta- ja timanttiupotukset, kallisarvoiset rubiinit, ainutlaatuiset turkoosit, ihanat smaragdit ja suuret persialaiset helmet, olisitte verranneet sitä mielessänne sellaiseen kauniiseen runsaudensarveen, jonkalaisia saatatte nähdä antiikin taideteoksissa ja jollaisen Rhea antoi kahdelle Jupiteria imettäneelle nymfille, Adrastealle ja Idalle: aina lemmenleikeissä liehuva, mehukas, kostea, aina viheriöitsevä, aina kukoistava, aina hedelmällinen, täynnä mehua, täynnä kukkia, hedelmiä ja kaikkia maailman ihanuuksia. Herran tähden, kuinka sen näkeminen ilahduttikaan mieltä! Mutta kerron kuitenkin vielä siitä paljon enemmän uudessa kirjassani Kalukukkaron arvokkuudesta. Eräästä seikasta haluaisin vielä mainita, nimittäin siitä, että vaikka kalukukkaro näin olikin hyvin pitkä ja kovin avara, niin se oli kuitenkin erittäin täysinäinen ja täynnä ehtymättömiä varastoja, eikä missään suhteessa muistuttanut monen poikasen valheellista kukkaroa, jossa ei naissukupuolen suureksi vahingoksi ole muuta kuin ilmaa." François Rabelais (n. 1494-1553) Suuren Gargantuan hirmuinen elämä, Jyväskylä: Gummerus 1963.