Taiteellisesta itsemäärittelystä
“Ehkä minulla on tuntosarvet, joilla aistin signaaleja ajassa, ja kirjoitan silloin kun asiat ovat vasta tulossa pintaan.”
Anja Snellman, ent. Kauranen (1954– )
Turun Sanomat 27.9.2007
- – -
“My name’s John Ford. I make Westerns.”
John Ford (1894 –1973)
Ohjaajien killan kokouksessa 1950
29 comments
Comments feed for this article
lokakuu 1, 2007 at 5:58 ip
Ripsa
Noista tokaisuista tulee mieleen eilen telkkarista näkemäni Howard Hawksin leffa Only Angels have Wings (1939). Siinä oli justiinsa John Fordin tapaisia karskeja lentäjiä, joilla oli aina mahdollisuus kuolla myrskyyn tai murskautua vuoria vasten Andien postikuljetuslennoilla.
Minä en tiedä voiko ihmisillä olla tuntosarvet, mutta kunnon länkkärien tyyliin lopulta lentäjillä oli suuri sydän ja tunteita vaikka kenelle jakaa.
Tuntosarvien olemassaolo kuulostaa hieman esoteeriselta ajatukselta. John Ford on ehkä enemmän jalat maassa.
Mutta kuten Anja Snellman tuossa sanoo, niin on sanottu iät ja ajat, ja kirjailijoista on tullut uutta aikaa tuovia ihmisiä ellei peräti enkeleitä. Lausunnon totuusarvoa voi miettiä.
Mistä kirjailija/taiteilija ottaa aiheensa? Jos sillä on kolmas silmä, niin tulevaisuudesta, mutta luulisin että kirjailija lukee ahkerasti edellisten polvien kirjallisuutta ymmärtääkseen nykyisyyttä.
lokakuu 1, 2007 at 6:59 ip
Rauni
“Varmaan tulee vittumaisia hetkiä. Mutta menen päivän kerrallaan.”
- Jere Karalahti (1975-)
IS Veikkaaja, SM-liigaliite, 4.9.2007
lokakuu 1, 2007 at 8:01 ip
etappenschwein
Kun laiskastikin lueskelee, katselee tai kuuntelee kirjailijoiden sun muiden haastatteluja, tulee vakuuttuneeksi siitä, että yhä keskeisempi diskursiivinen taito on juuri haastattelumuotoon liittyvä, nyansoitu puheosaaminen. Tämä tietysti liittyy kirjallisuuden ja muiden vastaavien toiminnallisten kokonaisuuksien siirtymisestä viattomuuden, ilon ja luovuuden, ajasta ns. todellisuuteen, laajennetun hyödykkeistämiskonseptin ja kokonaisvaltaisen menekinedistännän taikapiiriin – muistakaamme tässä yhteydessä kuitenkin myös Fredric Jamesonin ajatusta siitä, että samalla kun kulttuurin syövyttää talous, voi myös talous kulttuuristua. Ainakin teoriassa liike voi olla kaksisuuntaista.
Ja nyt siis ongelmaksi ainakin Suomessa näyttää muodostuvan se, että tätä vaadittavaa ekspressiivistä kompetenssiä ei opeteta siellä missä pitäisi, esimerkiksi juuri kirjailijahautomoissa, jossa vain operoidaan menneessä, menneen ehdoin (Ei ennenvanhaankaan morsioille kerrottu sukupuolielämän ihmemaasta paljoakaan etukäteen, ennen häitä, joten kaikki piti oppia ns. kantapään kautta. Elämme vastaavia aikoja nyt.)
Asiain tila luonnollisesti asettaa ulkopuolisen laid-back-tarkkailijan asemaan, jossa voi vain henkeään pidätellen seurata kuinka ne pärjäävät siellä. Kuka paremmin, kuka huonommin. Ainoa mitä huolestunut sivustakatsoja tässä tilanteessa voi tehdä, on rekisteröidä esimerkilliset yksilösuoritukset.
Lausun tässä tilaisuuden tarjoutuessa kiitokseni Raunille, joka muistutti tietoisuuteemme (tulevan) muistelmakirjailija Jere Karalahden kontribuution alalla.
Ripsan mainitsema kolmas silmä kirjailijoillakin kyllä on, mutta siihen ei onneksi aurinko paista tai kuu kumota, ei ainakaan kovin usein tai kovin julkisesti.
lokakuu 1, 2007 at 8:37 ip
Saara
Hahhah, päivän Raunit. Aika paha.
lokakuu 1, 2007 at 8:52 ip
Manta
Anja Snellmanilla, ent. Kaurasella, saattaa ajan signaaleja aistivien tuntosarvien ohella olla myös *tuulia haisteleva nenä*, jonka siivittämänä voi saada ratkaisevan muutaman kuukauden etumatkan kollegoihin nähden. En tosin tiedä, onko esim. hänen uusimman kirjansa aihepiiri ollut “vasta tulossa pintaan”. Oli miten oli, tuohon pakettiin kun lyö vielä kolmannen silmän päälle kuin rukkasmyyjä markkinoilla, niin siinähän on kauan perään huudellun yhteiskunnallisen kirjailijan hahmo ja muoto kasassa. Sisältö enää puuttuu.
E-sika kun oli huolissaan siitä, miten käy median kanssa pellon laitaa astelevien kirjallisten nuorikoiden, niin semmoista olen kuullut, että ainakin Gummeruksella, ainakin männä vuosina, antoivat vallan pienimuotoista kurssitusta esikoiskirjailijoille, että mitenkä päin kannattaa julkisuudessa olla ja mihinkä se raja kannattaa vetää, kun ruvetaan lausuntoja antamaan. Toinen on vaan persompi toista, ei kai se siitä miksikään muutu.
lokakuu 1, 2007 at 10:21 ip
SusuPetal
Siis, miksi tyytyä kolmeen silmään, kun voi omata neljä -päivänpaisteisia tai ei.
lokakuu 1, 2007 at 10:36 ip
etappenschwein
Jos Mantan kertoma tieto pitää paikkansa, tulevaisuus, kirjallisen julkisuuden markkinat ovat Gummeruksen. Toivokaamme koulutuksen sisällöstä parasta.
Ja mikä ettei markkinoita vielä pitkään hallitse tuo Mantan kasaan kehimä tuhti kulttuuripaketti: Tänne näin! Tästä näin yhteiskunnallista kirjailijaa tuntosarvella, ja nenä siittä vielä samaan syssyyn, ja siihen kun vielä tosta noin rätkäistään se kolmas silmä pinon päälle että losahtaa niin jo on! Ja työrukkasia siihen vielä kaupan päälle, kolme paria, ja se kirja sitten vielä siihen! Tästä kojusta lähtee, ja halvalla!
Toki myös olisi huomioitava Jere Karalahdelta tuleva terveellinen realismi, huippu-urheilijalle ominainen nöyryys. – Päivä kerrallaan, ja sitten Testamenttia Suomen kansalle…
lokakuu 1, 2007 at 10:53 ip
etappenschwein
Susu “Four Eyes” Petal… Mikä pätee netissä, blogien tutkimattomissa syövereissä lisäten tenhovoimaa ja tehokkuutta (“voin kirjoittaa neljään blogiini samanaikaisesti”), voisi ikävä kyllä jossain Tastulan haastatteluohjelmassa herättää kauhistusta, ellei inhoa… [Ohjelma sisältää voimakkaita kohtauksia jotka voivat olla haitallisia lapsille. Ja aikuisille. Emmekä tällä kertaa tarkoita Tastulan tapaa tehdä kysymyksiä!] Neljä silmää, ja ne kaikki studiolamppujen armottomassa paahteessa… “Tulin sellaisena kuin olen, ja katsotaan mihin se riittää”. Jos Gummeruksen kurssille kuitenkin ensin…?
lokakuu 1, 2007 at 11:34 ip
Rauni
Onko täällä aistittavissa jonkinmoista nostalgianpoikasta?
Se on tuo viattomuuden aika aina semmoinen…jälkeentulevien etuoikeus, oli sitten kyse luovista tekijöistä, kädentaitajista tai morsioista. Oh, toista se oli silloin, kun työtä tehtiin *koko ruumiilla* (toisin kuin nykyään, vastentahtoisesti ja sinnepäin), kun identiteetit olivat selkeärajaisia (kansallismuseossa seisova nukke vienalaispuvussaan) ja taitelijatkin jotenkin….iloisempia! Se oli sitä hyvää aikaa, kun morsiotkin kävivät alttaria päin eivät vain viattomina, vaan myös tietämättöminä.
Päävärit, me huudamme. Kirkkaus, pyydämme. Selvät rajat! Ja emmekös me ihan justiinsa sitten hihkukin fantasioitamme ajoista, jolloin tytöt olivat vielä tyttöjä, pojat poikia, miehet puuta, laivat rautaa, tunteet kuumia ja päämäärät selviä.
Hämärtyneen, sakkaantuneen, hölskyvän, väljähtyneen, muuhun liuenneen ja sekoittuneen sietäminen – oh, aikamme haaste!
Ehkä kolmannen valtakunnan tarina on juuri tästä syystä niin lopullisesti pinttynyt länsimaisen miehen ali-, piilo-, yö-, päivä- ja hämärätajuntaan. Koska totta totisesti – aamukasteisella ruohikkorinteellä jumppaava kauralettinen mädcheninen, onhan siinä….selkeyttä.
lokakuu 2, 2007 at 12:17 ap
Rauni
Kun tuoreehkoa äitiyden onnea piukeanaan tiukkuva nuori rouva Karalahti 21.7.1975 silmäili puolihuolimattomasti imetyksensä lomassa Suomen television tuona iltana esittämää elokuvaa Only Angels Have Wings, oli hänen sylissään rintaa ahnaasti hamuava Jere-poika neljää päivää vaille nelikuinen.
Edellisvuonna John Wayne oli ojentanut elokuvan ohjaajalle, Howard Hawksille, Oscar-palkinnon kunnianosoituksena hänen elämäntyölleen elokuvan parissa.
Elokuvan valmistumisvuonna 1939 Suomi osallistui ensi kerran jääkiekon MM-kilpailuihin ja sijoittui kolmanneksitoista. Maailmanmestaruuden voitti Kanada.
Joskus sattumat kylmäävät.
lokakuu 2, 2007 at 1:23 ap
etappenschwein
Tiesin kyllä jo alun alkaen, että yritykseni oli tuhoon tuomittu. Ja kuinka monta kertaa olen itsekin nostalgiasatseja säkkiin sullonut ja järveen sen enempiä ajattelematta heittänyt? Olin tulossa vanhaksi, sitä sen oli pakko olla; mutta kuitenkaan en kadu sitä että hellyin ja suostuin kun paikallinen nostalgia taas poiki ja omistaja tarjosi minulle yhtä sen poikasta… Asetin sen kukkapurkkiin, katseilta suojaan, ja ruokin sitä säännöllisesti vienalaisnukeilla ja Jere Karalahden käytetyillä vaipoilla vuodelta 1975 , jotka olin huutanut pilkkahintaan HIFK:in jääkiekkomuseon konkurssihuutokaupasta.
Sisimmässäni tiesin kuitenkin, että näin ei voisi jatkua loputtomiin.
Rauni, progression viuhuva nagaikka, loihe sitten havaitsemaan tähän asti purkissa turvekammissaan turvallisesti asuneen nostalgianpoikasen, joka jo turkiltaan aikuisnostalgian värisenä mutta yhäti liikkeiltään kömpelönä selkeärajaisena kädentaitajana, tyttönä ja poikana, tietämättömänä puumerimiehenä oli viittä vailla valmis astumaan maailmanhistoriallisten tapahtumien tuliseen nieluun, kun se vahingossa putosi läsähtäen akkunalaudalta korkkimatolle ja liiskautui sakkaantuneeksi, hölskyväksi, väljähtyneeksi, liuenneeksi ja sekoittuneeksi mossoksi, josta elämänkipuna hiljaa hiipui ja väheni, lopulta tykkänään kaikoten.
Katselin tätä näkyä kauan, käyden läpi kaikki ne vain hiven sitten avoinna olleet tulevaisuuden portit, jotka nyt iäksi olivat minulta suljetut. Milloinkaan en tulisi näkemään kauralettistä, kuhilaiden keskellä iloisesti ripaskaa dansaavaa ja spontaanisti “elämälle kiitos!” hihkaisevaa aikuisnostalgiaa, ikuisesti oli minulta nyt temmattu mahdollisuus nähdä neljä päivää vaille nelikuisen Jeren johtavan joukkueensa Stanley-cupin voittoon ja tuovan “pojan” sitten kotomaahansa hypisteltäväksi.
Lakaisin nostalgian jäänteet Lidlin muovipusssiin ja sidoin pussin tiukasti kiinni. Ulosmennessä heitin sen roskiin (palava sekajäte), ja kävelin läheiseen sivukirjastoon lainaamaan kaiken mikä käsitteli postmodernismia.
lokakuu 2, 2007 at 9:45 ap
Rauni
Niin sitä pitää!
lokakuu 2, 2007 at 6:07 ip
Ripsa
Herranen aika! Jos nyt et kumminkaan rupea sitä postmodernismia lukemaan, ettet menetä loppuakin viattomuudestas!
Tai mistäs minä tiedän. Foucault, Baudrillard, Barthes ja muutamia muita siihen joukkoon. Lacan ainakin oli hyvin halukkaasti menneisyyteen tuijottava (psyko)analyytikko, joka keskittyi siihen että sana on mies ja edustaa valtaa ja ilmenee kun ihminen on 6 kk. vanha.
Meidän likkojen eksisteeraamisesta se ei liiemmin tainnut välittää. Kristeva puolestaan on likka ja keskittyy sitten äiteihin ja tyttäriin ja melankoliaan. On tietysti syytäkin.
Ranskan kulttuuri taitaa olla aika sukupuolittunutta.
lokakuu 5, 2007 at 6:30 ip
Rauni
Niin se piti vielä sanomani, että se tuo nostalgianpoikanen aika helposti tarttuu myös, lahkeeseen, kulkiessa, hyvällekin miehelle. Että varovainen saa olla, eritoten jos noissa rannikkokaupungeissa liikaa luuhaa. Porikin esimerkiksi on tässä mielessä ihan silikkaa riskinottoa. Ku olis edes melankoliaa. Ennen siellä uhkas vaan kuppa. Ja sekin pääasiassa merimiehiä. Nykyään saa tuon nostalgian lisäks varoa kaiken maailman ittesääliä, välillä ihan silikkaa suvaitsemattomuutta ja joutavanaikasta moralisointia. Ennen oli asiat paremmin. Porissakin.
lokakuu 7, 2007 at 8:10 ip
etappenschwein
Asiat on aina olleet paremmin. Porissa.
Muistan jo kansakoulussa kun opettaja antoi minulle kauniin Porin värikuvaliitu-pakkauksen niin itku pääsi kun katselin siinä kannessa olevaa kuvaa Porin Tuomiokirkosta ja punaisista porilaisasunnoista siinä etualalla Porinjoen rannassa. Opettaja tulkitsi asian väärin, otti yhteyttä vanhempiini ja koulun aloitus lykkääntyi sitten taaskin vuodella, vaikka olin helmikuun satoa. Voimistelutunnilla oli kyllä tästä etua, ja kun voitimme kaikki rinnakkaisluokat koripallossa ja tein loppuottelussa kymmenen ratkaisevaa voittokoria, olin jonkin aikaa välitunneilla arvostettu “B-luokan Dennis Rodman”. En koskaan myöhemmin elämässäni ole tullut kokemaan, että esteettisestä liikuttumiskyvystä (vaikkakin väärin tulkittuna) on ollut tämänmoinen konkreettinen sosiaalinen hyöty, jonka hedelmät antoivat voimaa pitkälle eteenpäin.
Poriin on siis jo varhaisissa muistoissani liittynyt myönteinen saattomielle.
Eikä se myöhemminkään ole vähentynyt, pikemminkin vahvistunut: kun luin Porin säätyvaltiopäivistä, joiden seurauksena isänmaamme sai pitkäkestoisen anomian, on suhteeni Poriin lujittunut entisestään. Muistissani ovat erityisesti porilaisten valtiopäivämiesten Eino Greenin ja Kaarlo Kangasniemen tässä yhteydessä pitämät Suomen anomian kannalla olleet puheet (ja virittipä musiikkimiehenä tunnettu valtiopäivämies Green vieläpä laulelman “Kerenski se leipoi” puheensa loppukaneetiksi, jota salissa tervehdittiin myhäilevin nauruntyrskein), joiden jälkeen tietojen mukaan myös tsaarin ja hänen erikoislähettiläänsä Durak Pektopahin silmissä olivat kiiltäneet kyyneleet ja he olivat nyökytelleet päitään, mitä puolueettomat tarkkailijat olivat pitäneet myönteisenä asennoitumisena anomiahankkeelle. Valtiopäivien puheenjohtajana toimineen Porin pormestarin Kanaali Koskisen pitämän loppuyhteenvedon jälkeen ei lehtereillä olevalle yleisöllekään ollut mitään epäselvyyttä siitä, että nimenomaan porilaiset olivat anomian takuumiehinä.
Nostalgia varsinaisesti on sorkkaeläinten vitsaus, mutta joskus se tarrautuu myös ihmisen punttiin ja pudottaa siipensä. Tämän jälkeen se jää punttiin, oleilee siellä mitään oireita antamatta, mutta saattaa alentuneen vastustuskyvyn tai anemian seurauksena yllättäen aktivoitua. Nyttemmin on asiallisen informaation ansiosta nostalgiankantajia kohtaan tunnettuja ennakkoluuloja paljolti saatu kitkettyä tavallisen kansan parista. – Itsellänikin on eräs työtoveri, jonka puntista saattaa kesken palaverin alkaa tulla vaikkapa tällaista. Mutta tällöin vain pidämme pienen tauon, ja jatkamme kokousta normaaliin tapaan. Hän on hyvä ja lojaali työtoveri, eräs parhaista, ja firman pikkujouluissa voi itsekin joskus laskea leikkiä siitä mitä kaikkea puntista saattaa kantautua. Myönteinen asenne ja hurtti huumori onkin paras tapa suhtautua asiaan.
Itse kävelen myös talvisin kuitenkin shortseissa, kaiken varalta. Teet Rauni toivoakseni samoin? Muista että ilmastonmuutos is on our side.
Mitä taas rannikkokaupunkiemme vitsaukseen merimieskuppaan tulee, suhtautuisin sen laajenemis- ja muuntumispyrkimyksiin varauksellisesti: olen kerran monien sattumien summana, jotka ovat liian pitkällisiä ja monitahoisia tässä seikkaperäisesti kerrottaviksi, joutunut todistamaan erään rannikkokaupungin – jota leikkisästi kutsuttiin Poriksi – ja sen maalaiskunnan rajalla, kuinka merimieskuppa alkoi muuntua maalaiskupaksi myös maaseudulla kurantista käydäkseen. Näky oli luotaantyöntävä. Muuntumisleikin tulosta kutsuttiin maaseudulla Neumaniksi.
lokakuu 7, 2007 at 11:55 ip
Ripsa
Pahus sentään. Mulla pitäis olla jossain säilössä valokuva siitä kun Liikiksen jengi työntää talonkokosta paattia joka juuttui Pormestarinluodon matalikkoon kun jätkät yritti päästä kuuleen jazzia oikein hyvin.
Se oli sitä aikaa kun ämyrit eivät olleet vielä talonkokosia.
Siinä kuvassa vasta sitä nostalgiaa onkin! Minun ei tarvinnut käyttää paatteja, olin jazzareiden perustajajäseniä ja pääsin pari vuotta ilmatteks sisään.
lokakuu 8, 2007 at 1:19 ap
Rauni
Niin, minä oonkin aina salasesti ihmetelly että miten voi olla housut nuin tärkeät lopulle porukalle. Nyt vasta tajuan, että sehän on ollu lahkeessa pullottavien nostalgianpoikasten peittelyä koko touhu.
Ja ohan tässä kaikenmoista muutakin. Niinku esimerkiksi sukat. Että itte ku kulkee sandaaleissa pitkälle adventtiin vähintään niin mikä tämä on tämä ainainen hässäkkä sukkien suhteen. Kengät kaikkineen on tietenkin ihan oma lukunsa, mutten minä käsitä miten siihen asiaan nyt tässä yhtäkkiä vois mennä.
Vaan varmaan tämä kylmänsietokyky tosiaan siitä lähtee, että kun on helmikuun satoa. Että ku herkässä iässä, tuommosena pariviikkosena, muutaman kerran poskensa palelluttaa kun ei äiti muista hakia vaunuja sisälle, niin siitä varmaan sitten jotenkin alkaa ruumis jonkinmoista sietohommaa kehiä. Semmonen siitä kyllä on seurannu tuosta jonku mielestä liiastakin kylymässä olosta, että alkaa pakkasessa silmät valua ittekseen, vaikkei mikkää varsinaisesti liikuttas.
lokakuu 8, 2007 at 9:39 ap
Sissi
“Hei mimmi, sä olet noita”, kustannusjohtaja Leena Majander kirjailija Anja Snellmanin 50-vuotispäivillä.
lokakuu 8, 2007 at 10:59 ap
etappenschwein
Ripsa
lie nostalgian kourissa? Puheloo kaukaisista ajoista jolloin Liikiksen jengi on rautaa, laivat puuta ja karit kiveä. Ja silloin vielä luultiin jazzistakin kaikenlaista eikä tiedetty että jazzia ovat Van Morrison ja erilaiset sambakilkutinporukat Rasiliasta ja salsankolistelijat Kuupasta – eikä ollut tainnut Kalevi Sorsakaan vielä tehdä debyyttiään Miles Davisin kanssa yhteisvalokuvassa.
Noiden kaukaisten epäjazzillisten aikojen ylitse kasvattakoon ajan hammas unohduksen ruohon.
“Vaimoni on noita naisia, minä taas niitä miehiä.”
- Kirjailija, johtaja Jorma Ojaharju jossakin teoksessaan.
lokakuu 8, 2007 at 1:59 ip
etappenschwein
Ja ennenkun Ripsa ropsaisee, korjataan: se on sonia kun Kuupassa soitetaan, salsaa sitten Nueva Yorkissa. Jos oikein olen ymmärtänyt. Ja merengueta siinä jossain Garipialla myös mennään.
Jos sovitaan porilaisittain että se kaikki on jazzia vaan niin säästytään riidoilta?
lokakuu 8, 2007 at 2:17 ip
Ripsa
Joo, Liikiksen kantajengi oli hienoa porukkaa. Sehän oli siis baari Antinkadulla, siellä sisäpihalla, eikä siellä saanut alkoholia. Sitä paitsi me oltiin alaikäisiä kaikki.
Pitääkö mennä kauemmas? No, jazzarit eivät suinkaan alkaneet vuonna 1966, vaan jo paljon aiemmin, edesmenneen ravintola Otavan maanantaijameista.
Meidän tyttölyskalaisten kirja- ym. kulttuuriporukka janosi jameja. Mutta rehtori ja historianopettaja pitivät jöötä iltaisinkin ja päivystivät Otavan kulmilla mukamas mopsejaan kävelyttämässä.
Me oltiin kuitenkin ovelampia. Hajaannuttiin ja rehtori ja maikka rupesivat seuraamaan kolmea eri jengiä, joten kaikki päästiin lopulta sisään hengitys pihisten ravintolaan asti.
Juotiin kokista ja vettä ja TANSSITTIIN. Siis sooloja, pojat (poikalyskalaiset) ja tytöt erikseen, joskus kuvioita yhdessä. Tanssimisesta jammarit innostuivat ja tunnelma oli tositiheä.
Pakkohan siitä oli jatsareiden syntyä. Muistutan vielä että siihen aikaan oli tapana istua kuin helluntailaisten seuroissa ja korkeintaan nyökytellä Rusinan rumpujen tahdissa päätä. Onneksi meidän muusikot tykkäsivät myös tanssista. Ja tiesivät että alunperin Ameriikassa jazzin tahdissa tanssittiin.
Tarjoilijoillakin oli hauskaa.
lokakuu 8, 2007 at 5:50 ip
etappenschwein
Onko muuten Porijazzin alkuhämäristä (ennen v. 1966) tehty mitään ylöskirjausta, muistelmateosta tai vast.? Jos ei niin siinä olisi Ripsa kuule homma.
Ei jazzia tanssita, korkeintaan juuri nyökitään (mainittu Rusina on siis legendaarinen “Rusina” Rosnell, eikä suurlähettiläs Alpo Rusi, koodinimi Berliinissä “Rusina”?) huuruissa päätä, ja silmät voivat muljahdella kuin hedelmäpelissä. Ne on ne amerikkalaiset, mallia afro–, jokka ei malta pysyä alallaan kun käyrätorvi törähtää ja rummusta kuuluu pauke.
Ja: onko tuo Porin Otava se Otava, jonka valomainoksessa siellä katolla tai missä lie seinustalla Virran Ola ja sen bändikaverit kännipäin joskus kiipeilivät? Tämä on dokumentoitu Olan elämäkertaan (ei nyt käsillä), ja onhan myös myöhempi tangokuningas Tuomari Nurmio kertonut tapauksesta (kappaleessa “Siihen loppui Satumaa”)?
lokakuu 8, 2007 at 8:14 ip
Ripsa
Tjah. No yhyren tähären. Minä ne likat ja poijat hyppelemähän yllytin (“Mitä ne tuallaasekki laattialle tukkii, johan täällä paremmat jo hyppii!”, trad. eteläpohjalainen tanssilaulu).
Ehkä se on tuo mun pohojalaanen veri. Tosin muistelen että Satakunnassa oli aikoinaan 20-30-luvulla se tanssitautisten lahko. Ne ei kyllä olleet ikinä jazzista kuulleetkaan.
Olin nähnyt kuinka tanssittiin jiveä, joka puolestaan on swingin (esim. jitterbug tai Lindy hop, jonka Tampereen kisan veljeni juuri voitti, en kerro missä erässä) seuraava tanssimuoto, siis varhaisen rock’n rollin. Ja harjoitellut. Ja katsonut telkkarista kun neekerit tanssii jazzia. Sehän jo nimikin hyvin eroottisvivahteinen.
Otavan kellarissa oli se panimo, kun mennään rantaan päin, sitten kellariin oli rakennuksen vasemmalta puolen sisäänkäynti ravintola Otavaan. Arvaa oltiinko jazzissakin vihasia kun Otava loppui? Ei siitä hirveän kauan ole. Mutta ilman Otavaa ei ole mitään syytä enää käydä Porissa. Kaupunki on mennyttä.
Se alkaa olla varmaan ikä kun painaa, kun joutuu taipumaan joka puolelle kuulemaan justiinsa tuota samaa säettä, että kirijoota siitä historia.
Voisin kyllä kirjoittaakin, jos olisi edes jotaina aineistoa säilynyt, mutta olen muuttanut varmaan yli 20 kertaa niiden lukiovuosien jälkeen.
Onkohan Ristosakari Ennekari vielä hengissä, tai Kontulan Sipi? Ne olivat mukana siinä alkuvaiheessa, mutta en yhtään tiedä missä nykyään vaikuttavat, jos ollenkaan.
Ei mun aikana mitään Olavi Virtaa siellä näkynyt. Tai ehkä näkyikin, mutta ei minua.
lokakuu 9, 2007 at 1:20 ip
Ripsa
Anteeksi. En tajua miksi tuo viimeinen tuli kahdesti, poistaos, oi Etappisika!
lokakuu 9, 2007 at 4:31 ip
helanes
No vastako se Hjalliskin nyt juuri on tulossa pintaan? Vai se miehen itkuko?
lokakuu 9, 2007 at 7:10 ip
etappenschwein
Ripsa
Sinne män. Olen päässyt nyt ekan kerran poistamaan kommentin… Se tuntui hienolta, en pysty kuvailemaan tuota tunnetta, mikään ei koskaan ole värisyttänyt sisintä niin kun tuo että delete. Sanotaan että tuollaisen jälkeen sitä vain etsii lisää deletoitavaa – ei alkkohooli, sukupuoli-irstailu tai uhkapeli voi enää antaa mitään vastaavaa. Menköön kaikki, son delete nyt herkässä!
… ei sen jälkeen hurjaa poikaa nähty enää täällä,
se vietiin Vaasan linnaan ja piru istui aisan päällä...
Ja tästä että
Se alkaa olla varmaan ikä kun painaa, kun joutuu taipumaan joka puolelle kuulemaan justiinsa tuota samaa säettä, että kirijoota siitä historia.
Mutta etkö sinä sitten ole luonteva taho jolle jättää asiasta tutkintapyyntö? Tunnet tyypit, olit mukana, löytyy valokuvia, ja olet ammattiskribentti. Tee vaan esim. läänin taidetoimikunnalle apuraha-anomus (projekti–) niin uskoisin sen suttaantuvan. Siis oikeasti. Piece of cake.
helanes
kokeneena purjehtijana Harkimo varmaankin kykenee oleilemaan vedenpinnan alla ilman lisähappea pitkät tovit kuten Veikka Gustafsson narun päässä Dhaulagirin vaikealla koillisrinteellä – onni onnettomuudessa, että hän ennen rantaan ajautumistaan sattui kellumaan pahki valppaana pinnanalaista elämää tarkkailevan kirjailijan herkkää tuntosarvea; loppu onkin sitten historiaa. Ja miehen itkua.
lokakuu 9, 2007 at 9:41 ip
Ripsa
Se tuli kahdesti se kommentti sitä varten, että ekan kerran jälkeen WordPress läväytti sinisen maton päälle tekstin että “Whoops! WordPress committed an error. Try again, please!” minkä siis tein.
Viimeksi kun joku ehdotti apurahan hakemista niin olin helisemässä. Tein töitä Pirkanmaalla, mutta asuin Etelä-Pohjanmaalla, eikä minua hyväksytty siis missään.
Apurahoja, kyllä kai. Sen kuuluisan kuunkin sais helpommin.
Kuka hemmetti on Harkimo ja Veikka Gustafsson?
lokakuu 10, 2007 at 1:34 ap
etappenschwein
“My name’s WordPress. I commit errors.” – Noin se valitettavasti joskus menee.
Kyyllä kuule apurahaa saa kun hakee. Jätä ne helistimet tällä kertaa Pirkanmaalle ja teet vaan kunnon hakemuksen. Läänistä lohkeaa melko varmasti jotain; katsos vaikka mihin kaikkeen niitä rahoja on tässä matkan varrella jaeltu, no vaikka mihin. Ja mikä on se instanssi joka tällä hetkellä PoriJazzia luotsaa – varmaan saat sieltäkin rypistettyä jonkin lantin, ja Porin kaupungilta. Kanteen kun länttäät vielä Ted Cursonin naaman niin tulee kansainvälisyysvaatimus siinä samalla (Cursonhan melkein asui Porissa, vai asuuko se oikeastikin?).
Harkimo on korttipakassa “elokuvaajan poika hullunkurisista perheistä”. Gustafsson taas on mies, joka yhä ylös yrittää, katolle hän kiipeää.
lokakuu 10, 2007 at 6:34 ip
Ripsa
Ted Cursonin kanssa istuttiin ikimuistoisista ajoista saman pöydän ympärillä. Tottakai kaveri haistoi hyvän jazzin vaikka tuli maapallon toiselta laidalta.
Näistä pahuksen paikallisista taidetoimikunnista ei kyllä nykyisellään lohkea yhtikäs mitään. Rahoja on kiivaasti vähennetty sitten laman, eikä mitään ole tullut takaisin.
Päinvastoin, nyt suunnitellaan niiden lopettamista ja kaiken rahanjaon siirtämistä Helsinkiin.
Terv. nimim.
yritetty on