Giacomo Girolamo Casanova, aka Jean-Jacques Casanova de Seingalt (1725 - 1798), oli venetsialaissyntyinen herrasmies, jonka nimi assosioituu ennen muuta naissankaruuden ja sukupuolikilvoittelun alueelle.

Mielikuva ei välttämättä tee täyttä oikeutta tälle sangen monineuvolle miehelle. Monipuolisuudestaan ja historiallisesta etäisyydestä johtuen hän kuuluu samaan sarjaan kuin esimerkiksi Jeesus, Hamlet, Elvis Presley tai Urho Kekkonen, alunperinkin fiktiivisiä tai sellaisiksi sittemmin muuttuneita hahmoja jokaikinen, jotka aikojen saatossa putkahtavat säännöllisesti näkökenttäämme kuin Halleyn komeetta, ja aina uuden olemuksen kanssa kuin esteettisiä plastiikkakirurgisia toimenpiteitä – rasvaimu, kasvojen kohotus jne.– läpikäynyt sosieteettirouva, joka taas trimmattuna istuu luontevasti kulloisenkin Zeitgeistin pirtaan.

Kun joku osoittaa sormellaan kuuta, älä katso kuuta vaan sormea. Kuu on aina sama, sormi eri.

Casanova saa nykyisin ainakin jonkinasteisen konsensuksen tuloksena vääntäytyä eräänlaisen esifeministin rooliin, mieheksi joka ymmärsi naista. Ja hänestä elämäkertoja ja muita esityksiä tekevät nykyisin myös naiset, kun se aiemmin on ollut säännönmukaisesti keski-iän kynnyksellä olevien tai sen yli jo harpanneiden miesten tehtäviä.

On myös tapana luetella Casanovan muutkin kuin naisiin liittyvät toimet ja ansiot näyttävänä listana. Vaikkapa näin: hän oli muun muassa pappi, molempien oikeuksien tohtori, sotilas, oppinut, runoilija, uhkapeluri, viulisti, vapaamuurari, vakoilija, valtiollisen arpapelin hoitaja, linnakundi ja kirjastonhoitaja – läntisessä kulttuurissa kenties vain Aku Ankan cv tulee tätä lähelle tehtävien moninaisuudessa.

Ainoa alue, jossa Casanova selkeästi näyttäytyy epäpätevänä, on liikeyrityksen johtaminen. Ollessaan johtajana ranskalaisessa kutomossa, jossa oli työssä satoja tyttöjä, hän tuli maanneeksi näistä jokaisen kanssa, minkä jälkeen tytöt lakkasivat tekemästä työtä, alkoivat lorvia ja laulella, ja firma meni konkurssiin.

Veijo Meri, eräs suomalaisista casanovisteista, on viitannut siihen, että Casanova oli kirjailijana erittäin korkeaa tasoa, erityisesti hänen laaja omaelämäkertansa Histoire de ma vie on yksi maailmankirjallisuuden kolmesta parhaasta muistelmateoksesta – Meri viittaa Ezra Poundiin ja Ford Madox Fordiin, joiden mielestä kaksi muuta suurta muistelijaa ovat niinikään italialainen Benvenuto Cellini (1500- 1571) ja englantilainen Samuel Pepys (1633-1703).

Mutta ilman naisia ei Casanova olisi meille se hahmo joka hän meille on.

Eräällä Casanovan tapaamalla naisella oli ihanin hänen koskaan näkemänsä vartalo; harmillista kyllä naisen kasvot olivat kuvaamattoman rumat, mikä esti intohimoa kukoistamasta edellytetyllä tavalla. Casanova välitti tiedon yhteisen onnen tiellä olevasta haittatekijästä diskreetisti naiselle itselleen. Nainen laittoi säkin päähänsä – eikä mikään enää häirinnyt rakastavaisten onnea. Veijo Meri tulkitsee tämän pienen detaljin tuoneen tuohon rakkauteen pysyvän surun ja suuren luottamuksen mysteerin, jonka karkea säkkikangas niin raffinoidusti peittää.

Nainen, joka eräiden tulkintojen mukaan luhisti Casanovan miehisen itsetunnon ja sai hänet vetäytymään loppuiäkseen kirjastonhoitajaksi syrjäiseen Böömiin, oli kaunis noin 16-vuotias ilotyttö Marianne de Charpillon. Kun Mariannen perhe ei enää ollut voinut pitää ilotaloa Sveitsissä, oli perheyritys muuttanut Lontooseen. Tarkoitus oli etsiä Mariannelle tarpeeksi rikas suojelija, joka olisi antanut taloudellisen turvan koko perheelle. Keski-ikäistyvän miehen kiihkolla Casanova teki kaikkensa voittaakseen kauniin Mariannen suosion, mutta yritykset valuivat hiekkaan. Hän ei ollut tarpeeksi rikas, ei edes aatelinen, vaikka niin uskottelikin. Lontoossa oli Mariannen avuilla saatavissa Casanovaa paljon parempiakin saaliita.

Tapaus oli Casanovalle suuri pettymys. Ennen Lontoosta lähtöään hän suoritti kostonsa: hän osti papukaijan, opetti sen sanomaan ”Charpillon on suurempi huora kuin äitinsä”, ja myi papukaijan takaisin markkinoille.