“Oli aivan kuin minut olisi otettu salaliiton jäseneksi – osalliseksi johonkin, joka ei ollut ihan oikein; olin hyvilläni kun pääsin ulos. Etumaisessa huoneessa ne kaksi naista kutoivat kiihkeästi mustaa villaa. Ihmisiä tuli sisään, ja nuorempi naisista kulki edestakaisin esitellessään heitä. Vanhempi istui tuolillaan. Hänen matalat kangastossunsa nojasivat jalkojenlämmittimeen, ja kissa lepäsi hänen sylissään. Hänellä oli valkoinen kovetettu laite päässään, syylä poskessa ja hopeasankaiset lasit nenänpäässä riippumassa. Hän vilkaisi minuun lasiensa yli. Minua kiusasi tuon katseen nopeus ja välinpitämätön tyyneys. Parhaillaan opastettiin peremmälle kahta hupsun näköistä, hyväntuulista nuorukaista, ja nainen loi heihinkin saman pikaisen, kaikkiviisaudessaan piittaamattoman katseen. Hän näytti tietävän heistä kaiken, ja minusta myös. Aavemainen tunne valtasi minut. Hänessä oli jotain karmivaa ja kohtalokasta. Siellä toisella puolen maailmaa ajattelin monta kertaa näitä kahta naista, jotka vartioivat pimeyden ovea kutoen mustaa villaa kuin parivaatteeksi, toinen esitellen, koko ajan esitellen tuntemattomia, toinen tutkien hyväntuulisia, hupsuja kasvoja piittaamattomilla vanhoilla silmillään.”
- Joseph Conrad: Pimeyden sydän
41 comments
Comments feed for this article
huhtikuu 21, 2007 at 11:47 ap
SusuPetal
Tästä nyt tulee mieleen vaikka blogiyhteisö. Aika aavemaista välillä.
huhtikuu 21, 2007 at 12:01 ip
Saara
Minulle tuli karmivasti mieleen sama asia.
huhtikuu 21, 2007 at 12:13 ip
SusuPetal
Hahhah, Saara, noista kahdesta karmivasta, kutovasta naisestako?
huhtikuu 21, 2007 at 12:46 ip
Saara
Nimenomaan.
huhtikuu 21, 2007 at 12:58 ip
SusuPetal
Tämä on kyllä aika tyypillistä narsistista oletusta, mutta mitä muuta voi odottaa bloggaajilta?
Conradilta?
Tappiselta?
huhtikuu 21, 2007 at 1:25 ip
Saara
Ajattele toisinpäin. Kenelläpä muulla kuin bloggarilla olisi näin valtavan hienot mahdollisuudet käyttää tätä narsistista lukutapaa aina tarvittaessa.
huhtikuu 21, 2007 at 1:28 ip
SusuPetal
Aina kannattaa ajatella toisinpäin. Ja vielä kerran ympäri, jos niikseen tulee. Ylipäänsä kai ajatella. Luulisin.
Kokeilen joskus.
huhtikuu 21, 2007 at 2:56 ip
helanes
Tästä voi kehittyä vaikka millainen kärpäsloukku tai -paperi.
huhtikuu 21, 2007 at 4:15 ip
Ripsa
Mutta oliko kutojan sylissä oleva kissakin musta? Entä minkä värisiä ovat varjot? Valkoinen kovetettu hilkka ei kilju siinä mustuudessa vaan harmaantuu?
Minulle tuli mieleen Malevitsh.
huhtikuu 21, 2007 at 4:50 ip
Bones, my name is Mr Bones
Noh niin Ruokailua V kiitämme luojaa (vaikka vegetaristeja pääosin olemmekin), että sika-nautaa popsitaan ylettömämmin maailmassa kuin chow-chow:ta. Sveitsissä syötiin vielä muutama vuosikymmen sitten vuoriston paimenkoiria, kun koirut olivat paimentehtävänsä suorittaneet. Vielä viimeisenä palveluksena isäntäväelle tirisivät haukut muhennoksena. Jos sitä oikein perimmäisen syvällisesti ajattelee, siis liharuokaa, on jotenkin jalompaa syödä koiraa kuin sikaa, siis jos on ihan pakko.
Ja mistä e-sika tietää, että ihminen kesytti koiran? Tämä on dogmaattinen kysymys, jota on tarkasteltu myös siltä kannalta, että koira kesytti ihmisen.
Suuresti ihmettelemme kunka Vallu-katti joutui kuppiin? Vallua ei aiota syödä, kulho on omatahtoinen valinta.
Kyllä me tiedetään, että täällä etappisikalassa saadaan kuonoon, mutta se on jo ennestään rutussa, so what?
Timbuktun koirut
huhtikuu 21, 2007 at 7:35 ip
etappenschwein
Jaha, kevätkärpäsiä täällä pörähtelee, paperissa, loukussa…
Saara ja SusuPetal
Kai te tiedätte mitä nyt Conradilta voi odottaa: narsismia, kutimilla.
Ripsa
Minullakin on ollut mielessä Malevits sen jälkeen kun ostin hiljattain erittäin halvalla hänen työnsä, joka ikävä kyllä osoittautui sitten väärennökseksi. Musta neliö ei ollutkaan Musta neliö. Viranomaisarvion mukaan asialla oli ollut poikkeuksellisen taitava väärentäjä. Pistin vähin äänin loppmarknaadille, kärsiköön seuraava ostaja saman nöyryytyksen.
Sticks and Stones Can Break Your Bones
Niin, hyvää ruokahalua itse kullekin säädylle, mitä siinä muuta. Kesyttikö ihminen koiran vai koira ihmisen? Ollaan perimmäisten kysymysten äärellä tietenkin tässä, mutta jos neljällä jalalla hölkkäävä pienehköaivoinen canis lupus familiaris on tämän tempun tehnyt kahdella jalalla askeltavalle isohkopäiselle peukalolliselle homo sapiens sapiensille (ja jos jätetään kysymyksen lähtökohtana mahdollisesti – eräässä mielessä jopa toivottavasti – oleva semanttinen venkurointi) niin menee kyllä Guinnessin ennätysten kirjaan: harvoin historiassa ovat niin monet pieniaivoiset olleet niin suuressa kiitollisuudenvelassa niin monille toisille, toislajisille pieniaivoisille. Ja erikseen tietysti on syvällisen psykologisen pohdinnan paikka siinä, mikä perimmältään sitten ajoi canis lupus familiariksen näin epätoivoisen suisidaalille kesytystielle, joka on vienyt monen iloisen kesyttäjäläähättäjän tien ennenaikaiseen pataan.
Kun ei sitten ihminen koiralle taas vastavuoroisesti kelpaa, poikkeuksena serkku canis lupus, jolle sitten kelpaa kaikki muukin, myös oma serkku variaatioineen.
Kissapuolella (felis tigris, panthera leo) ainoastaan todella deekiksellä olevat yksilöt ovat alentuneet ihmissyöntiin.
Ja: syyttääkö vinoa seinää jos kuono on jo rutussa?
huhtikuu 21, 2007 at 8:29 ip
Bones, my name is Mr Bones
Mutta katsos e-sika, asia ei ole aivan yksinkertainen, kun Timbuktussa voi kyseessä olla koiru-karhu…
Suurta ihmetystä on herättänyt sen sinimusta kieli ja paleontologit väittelevätkin keskenään voiko chow chow -rotu olla evoluution vahingon tuote, jonka esi-isä olisi Llemicyon, 8000 -12000 vuotta sitten Siperiassa ja
Mongoliassa esiintynyt eläin, jota kuvattiin karhun ja koiran risteytykseksi ja jolla oli neliömäinen runko, sekä sininen kieli.
Yli 2000 vuotta sitten chow chow -rotua kasvatettiin työkoiraksi, joka selviytyi hyvinkin vaativassa ympäristössä. Chow chow oli sitkeä ja vahva koira, joka pystyi metsästämään, paimentamaan, ja tarvittaessa puremaan…
Hau-hau Timbuktusta
huhtikuu 22, 2007 at 12:30 ap
etappenschwein
Kaikin mokomin. Karjalankarhukoiralle saatiin sitten sukulaisia.
huhtikuu 22, 2007 at 9:53 ap
Ripsa
Niinhän siinä käy kun katsoo liian syvään mustaa neliötä. Anita Konkka muistaakseni sanoi nähneensä sen livenä. Se ei olekaan musta vaan siinä on kaikenlaisia sävyjä.
Meille ilmestyi olohuoneen seinälle pari viikkoa sitten punainen neliö. Se on kertakaikkisen hätkähdyttävä. Ei, kirpputorille me ei sitä viedä, kyllä se on mielenpiristäjänä tässä huushollissa tarpeen.
Et siis tiennyt kissan väriä? Oletan että musta, kun et maininnut Conradin maininneen muuta kuin valkoisen hilkan. Hitto missä sekin kirja piileksii! On se täällä jossain.
huhtikuu 22, 2007 at 10:52 ap
etappenschwein
Ennen miehiä on moitittu laajalti siitä, että katse, ja ajatuskin, viipyilee liikaa mustan kolmion vaiheilla, nyt sitten Ripsa katsot että pitäisi tuntea syyllisyyttä myös siitä jos liian pitkään tuijottaa mustaa neliötä?
Conrad ei mainitse kissan väriä – mutta maalailee runsain värein huoneessa olevaa karttaa.
Esim. täältä muuten löytyy Conradia englanniksi:
http://www.bibliomania.com/
huhtikuu 22, 2007 at 6:18 ip
Ripsa
Jaa, syyllisyyttä en kyllä ajatellut.
Enkä mustaa kolmiota lainkaan, vaikka en epäile Malevitsin sellaistakin joskus yrittäneen. Kolmio on siitä hankala että mille kyljelleen sen sitten panee makaamaan.
Mistä sinulle syyllisyys tuli mieleen? Olitko ajatellut olleesi belgialaisten mukana tappamassa afrikkalaisia? Ei kai sinun tarvitse valkoisen miehen taakkaa kantaa?
Se kirjahan ei juuri ole fiktiota.
Löysin sen muuten, sitaatti on sivulta 20, ainakin minun Otavan klassikoiden opukseni sivuilla. Jossakin muussa kirjassa Conrad kertoo suomalaisista merimiehistä ja sanoi että ne ovat noitia jotka osaavat puhaltaa solmuihin ja saada sillä tavalla aikaan myrskyn.
huhtikuu 22, 2007 at 11:11 ip
Hotanen
Jaa.
huhtikuu 23, 2007 at 10:16 ap
etappenschwein
Ripsalle kulmaviivottimella:
Lainaan tässä kolmioproblematiikassa nyt hyvin korkea-arvoista asiantuntijaa, Veikko Huovista (Huovinen, Veikko, Veitikka. A. Hitlerin elämä ja toiminta, Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo 1971, 2. painos, ss. 242-43).
“Aamulla nukuttiin pitkään. Puolen päivän maissa lähdettiin taas vaeltamaan ja kello neljätoista tultiin Königsseen rannalle. Hitler oli antanut järjestää tovereilleen erikoislaatuisen näytöksen. Retkeilijät menivät rantapaviljongiin. Pian rannalle kirmasi kolmekymmentä alastonta Bund Deutscher Mädelin tyttöä, jotka juoksentelivat tissit heiluen rantaviivalla ja uivat välillä. Hitler piti karvaisista neidoista. Innoissaan hän osoitteli sormellaan, kun näki oikein synkeän kolmion.“
huhtikuu 23, 2007 at 6:42 ip
Ripsa
Jaah, ratkaisit syyllisyytesi Veikko Huovisen, toisen fiktiokirjoittajan avulla.
Hmm. Conrad ja Huovinen. Hitler ja Etappisika. Kutojat ja nimenomaisesti se kissa sylissä.
Onhan tuossa assosiaatioita.
huhtikuu 23, 2007 at 8:42 ip
Ripsa
Mustasta kolmiosta minulle henkilökohtaisesti, varsinkin Pimeyden sydäntä ajatellen, tulee siis mieleen vv.1940-45 Euroopan Musta kolmio, eli Saksa, Italia ynnä Pohjolan impi, Suomi.
huhtikuu 25, 2007 at 7:48 ap
Rauni
Iltapäivänä eräänä vaelsin kolmivuotiaan poikani kanssa katua kotiin. Vastaamme tuli nainen koirineen. Koira oli pieni – ei mittasuhteiltaan vääristynyt kuten pienet rotukoirat usein tapaavat olla, vaan oikean, sekarotuisen koiran näköinen, vain miniatyyrikoossa. Poikani pysähtyi, osoitti koiraa ja lausehi: “Äiti, kato, koira haluaa olla kissa!”
Siis: Kun kolmivuotias järjestää kaoottista maailmaa tolkullisiksi osalohkoiksi ja muiksi järjestyksiksi, näinkö se tapahtuu? Että toisen elävän ilmiasulle sommitellaan *motiivi*? Kaikki elävä on sitä mitä se on *omasta tahdostaan*? Pieni koira ei ole pieni koira, vaan koira, joka on pieni, koska se tahtoo olla kissa.
huhtikuu 25, 2007 at 10:57 ap
etappenschwein
Rauni
Käsittääkseni kolmivuotias poikasi toimii järkiperäisesti ottaessaan kuvatulla tavalla ympäröivää maailmaa käsitteellisesti haltuunsa ja järjestellessään ilmiöitä ymmärrettäviksi kokonaisuuksiksi. En tiedä onko koiran tahtotila muuttua kissaksi tässä olennaista, mutta se on varmaan hyvä tapa kausaalisesti selittää koiran pieni koko.
Toinen asia sitten on se, että löytyy myös oikeustoimikelpoisen kirjoissa olevia kolmikymmenvuotiaita, joiden päässä kausaalinen ajattelu toimii samalla tavoin. Onko sitten kyse jostain yleisestä kulttuurisesta infantilisoitumisesta, vai siitä että kristinuskon metafyysisten höyryjen irrottaessa otettaan ihmisistä ja uskonasioiden privatisoituessa ja menettäessä yhteisöllistä luonnettaan on myös suotavaa itse kunkin tuunata vartalolleen sopiva uskomusjärjestelmä arjen harmautta vastaan, vaikka nyt tällaisia animistisia virityksiä, mene tiedä? Halataan puita, kuullellaan avaruusolioiden lähettämiä sanomia ja harrastetaan telepatiaa koirien kanssa, vaikka.
huhtikuu 25, 2007 at 1:56 ip
Rauni
Jep,
tahtoisin edelleen jankata askarruksen muodossa tätä yksityiskohtaa: Kun sama kolmivuotias tapaa chihuahuan tai muun raivoisan parodisen koiramallin, lapsi ei ole moksiskaan. Nämä koirat kuuluvat hänen mukaansa ilman muuta koirien luokkaan. Vasta kun vastaan tuli *koiran näköinen koira* syntyi tarve motiivin määrittelyyn. Lasta kun tarkkasi, ei näyttänyt siltä, että kyse olisi ollut sattumasta. Ehkä, kuitenkin, on aika siirtää tapaus anekdootiksi Kun olin pieni -kirjan sivuille.
Ja mitä tulee oikeustoimikelpoisiin kolmikymmenvuotiaisiin: Onneksi juuri tänään saimme tietää, että on löytynyt uusi “maan kaltainen” planeetta. Siellä asuvien piikkiin sitä sitten tästedes voikin paikantaa omat eriytymättömät tuntemuksensa. Yksilöllisen tuunauskulttuurin hämäriköstä kimmeltää taas yhteisen kultin mahdollisuus!
huhtikuu 25, 2007 at 2:29 ip
etappenschwein
En nyt muista tarkkaan missä iässä tuo asioiden dikotomisointi menee niin kuin se jossain iässä kuitenkin menee; siis kun keksitään että on äiti ja isä, jotka fyysisesti ovat hieman toisistaan poikkeavia, niin tämä jako siirretään työhypoteesina suoraan muuhunkin elolliseen, erottelevana tekijänä on tällöin fyysinen koko: lehmä ja hevonen, koira ja kissa. Siis siten että lehmä on hevosen vaimo, koira on kissan mies. Ja jos chihuahuat yms. tässä luokituksessa menevät kategoriaan “jyrsijät, isot” (siis hiirien ja rottien kamuiksi), eivät ne pääse sekoittamaan koirien kategoriaa. Vasta pienikokoinen koira, “oikean koiran näköinen” siis, mutta pieni, voi aiheuttaa kysymyksiä. Ja looginen vastaus on tällöin että se on itse valitsemallaan tiellä kohti kissaksi tulemistaan.
Varmin vastaus tähän kysymykseen tietysti on kolmivuotiaalla semiootikolla itsellään.
huhtikuu 26, 2007 at 6:25 ap
etappenschwein
Nyt on Rauni sillä tavalla, että poikasi on tuonut esiin laajoja kysymyksiä, jotka eivät jätä rauhaan.
Jos asetelma on se, että koirannäköinen pienikokoinen koira on matkalla kohti kissaksi tulemista, on siis niin, että näistä kahdesta koiran ja kissan välisestä erottavasta tekijästä, koosta (koira iso, kissa pieni) ja ulkomuodosta (koirannäköisyys, kissannäköisyys) näköisyys on tärkeämpi erotteleva kriteeri kuin koko; pienikin koirannäköinen otus on kuitenkin koira. Ja sitten jos on tällainen anomalinen otus, jolla on piirteitä molemmista (koiran näkö, mutta kissan koko), muutoksen suunta menee niin että koirasta kissaksi, ei toisinpäin. Tätä muuten voisit tiedustella pojaltasi: voisiko olla niin, että tapaamanne anomalia ei ollutkaan koira joka haluaa kissaksi vaan kissa joka haluaa koiraksi? Se vain olisi kissana ollessaan ensin kehittänyt itselleen koiramaisen ulkonäön, ja teidät tavatessaan oli transformaationsa siinä vaiheessa, missä kasvatetaan uutta koiranolemusta myös koiran mittoihin?
Ja sanoisiko Freud että silläkin on asian kanssa jotain tekemistä että kyseessä on poika? Pojat siis tietävät, että miehillä/pojilla/koirilla on jotain mitä naisilla/tytöillä/kissoilla ei ole? Ja että on helpompaa muuttua tai tulla muutetuksi koirasta kissaksi kuin päinvastoin: ei tarvitse lisätä mitään, vaan ainoastaan poistaa jotain, jotta se on täytetty. Kolmivuotias voi ajatella analogisesti vaikka hiusten kautta, tukanleikkuu on näyttävä, yksiselitteisesti rajattu prosessi, hiusten kasvaminen taas huomaamattomasti tapahtuva asia, joka ei oikeasti edes tapahdu samassa mielessä kuin leikkaaminen tapahtuu?
huhtikuu 26, 2007 at 9:58 ap
Rauni
Rakas Etappisika,
vaikka kävisi niin – niin kuin näyttää käyneen – että jäisimme kahden näiden mieltäkiinnittävien seikkojen äärelle, tohdin jatkaa vielä hetken sillä verukkeella, ettei blogimaailmassa tila lopu.
Kirjoitat, että näköisyys on tärkeämpi erotteleva kriteeri kuin koko; pienikin koirannäköinen otus on kuitenkin koira.
Kyllä, eläin toki tunnistuu koiraksi, mutta se *tahtoo* olla kissa. Tämä tahtoasia tässä äitiä vaivaa. Lapsi ei suinkaan – kuten houkka olisi voinut luulla – tunnistanut eläintä *vauvakoiraksi* eli koiraksi, joka on vasta kasvamassa täyteen mittaansa (kuten hän itse omasta mielestään on kasvamassa täyteen poikuuteensa). Miksei analogia näin löytynyt omasta olemuksesta, on minulle edelleen hämärän peitossa. Kun kuitenkin on niin, että poro voi helposti olla hirven lapsi. Näyttää siltä, että lapsi luonnostaan *liittää* asioita toisiinsa (lehmän hevosen vaimoksi, kissan koiran vaimoksi), miksi juuri tässä esiin työntyi artikuloituna olentoa koskeva, itse keksitty ambivalenssi? Miksi kokonainen kategorian ylitys?
Mikäli kysyisin lapselta olisiko kissuuttaan kohti tassutellut koira voinut olla koiraksi tulemassa oleva kissa, arvaan, että kokisiin tyrmäyksen: Äiti hulluilee, siitähän *näki* että se oli koira! Lapsi kokisi kysymyksen äidin tahalliseksi haluksi sekoittaa asioita keskenään. Lapsihan ei itse ottanut kantaa siihen mitä kohti eläin oli menossa (tuleeko siitä kissa), ainoastaan siihen, mitä eläin näyttää *itse tahtovan* (olla kissa). Voi olla, että lapsikin ymmärsi koiran projektin olevan tuhoon tuomittu; siitä ei keskusteltu.
Freudista tämän verran: Ymmärrän ajatuksenjuoksusi, jos toki käytännön kokemus ei tue sitä ajatusta, että pojat tietäisivät omaavansa jotakin sellaista mitä naisilla/tytöillä/kissoilla ei ole. Kokemus kertoo, että pojat *tietävät* naisilla/tytöillä/kissoilla olevan jotakin sellaista mitä heillä itsellään ei ole – salassa, piilossa ja sisällään. Kun poikalapselle sanoo, ettei kikulin lakkaamaton tunkeminen eri reikiin (avaimenreikä, dvd:n suuaukko, ämpärin hantaakissa oleva kolo, pyykkikopan ripa-aukko jne.) ole välttämättä terveellistä ihan siinä mielessä että siihen voi sattua, voi poikalapsi huolettomasti vastata, ettei se mitään haittaa, koska sittenhän siihen voi kasvaa uusi kikuli. Tämänlaatuinen tulokulma poikain pyhimpään luo toki kiintoisaa valoa Freudiin… Ehkä avaat ymmärrystäni tämänkin suhteen.
Tänä aamuna puolestaan sama lapsi veti perässään kohtuupitkää köydenpätkää ja tiedusteli “Mistä tämä on katkaistu?” Kysymys selittynee sillä, että köydet ja narut ovat useimmiten kiinnitettyjä objekteihin, ja niitä käytetään nimenomaan esineiden helpompaan liikuttamiseen. *Irrallisen* köyden funktio ei lapselle heti selvinnyt. Aivan liian perinpohjainen äiti jäi toki mutisemaan jotakin köyden köysisyydestä, siitä miten köysi on toki ensin oma köytensä ennen kuin sitä mihinkään kiinnitetään; kuinka köyttä voi periaatteessa jatkua vaikka miten pitkään, että kyllä se köysi on silloinkin, kun sen mittaa ei ole vielä katkaisemalla määritelty…. joka mutina ei lasta pitkään kiinnostanut, koska irrallisen köyden ympärivetämisestä huushollissa sukeutui nopiaan tyydyttävä leikki.
huhtikuu 26, 2007 at 9:29 ip
etappenschwein
Rauni
mikäs tässä jutellessa, maailma vetää ääntä ja viita kirjoitusta, eikä se keskustelijoitten määrä niinkään, aika pienellä porukallahan on tässä maassa totuttu vanhastaan isommatkin asiat sopimaan ja selvittämään.
Poikasi on antanut virikettä nyt ajatukselle jos toisellekin, tässä haroo jo aika moneen suuntaan. Kolmivuotias ei vielä liene kaikkeen alan kulttuuriseen traditioon päässyt tutustumaan, aikaa voittaen varmaan kyllä näin käy; siellähän on tämä muutos/transformaatio keskeinen juttu sielläkin: Pinocchio, Dumbo, Ruma ankanpoikanen, Tuhkimo jne. , jos nyt vaikka Disneytä ajatellaan. Näissä muissa oikeastaan ei transformoiduta joksikin muuksi vaan tullaan siksi mitä jo ollaan (nietzscheläisessä hengessä). Vain Pinocchiossa tapahtuu kategorinen muutos puunukesta pojaksi. – Ja olihan Muumipeikossa (animaatiosarjassa) alussa jakso, missä Muumipeikko oli muuttunut Taikurin hatun vaikutuksesta joksikin muuksi, vaikkei sitten ollutkaan – äidin tunnistus (“tämä on poikani”) oli ratkaiseva… (Kalevala ja Lemminkäisen äiti…). Ehkä tämä asteettainen muutos, kasvaminen ihmisenä tai eläimenä, on kolmivuotiaalle vieras ajatus? Mutta jollain tavoinhan onkin näin: joku on sellainen kun on, ei siitä mihinkään muututa; ja jos itse kasvaa, vanhenee ja voimassa vahvistuu, vastaavasti niin tekevät muutkin, ei koskaan ole mahdollista saavuttaa vaikka viittä vuotta vanhempaa isoaveljeä, kyllä se aina on vanhempi. Siis jonkinlainen “samuus” säilyy.
Ja tämä omasta tahdosta tapahtuva muutos, olisiko peruja aivan pienen lapsen kaikkivoipaisuusajattelusta – anomalian selityksenä ihan pätevä: se haluaa niin ja niin (vaikka se tarkkailijasta voisikin olla kummallista että esim. koira haluaa kissaksi, mutta oma vapaa tahto ja subjektiviteetti suvaitaan muillekin kuin itselle). – Poikasi ei ole vielä kuitenkaan lukenut Grassin Peltirumpua tai nähnyt siitä tehtyä elokuvaa taas äskettäin televisiosta… sinähän pikku Oskar päätti lopettaa kasvamisen ja myös lopetti, ja vähältä taisi pitää ettei kissaksi ruvennut.
Freudin voi jättää nyt näillä puhunnoilla asioista syrjään sidottuna poikasi löytämällä köydellä kuin Keppilän Joose, ei tuupiskele sitten Sigmund seine Zigarre nyt ihan joka pärekorin rakoon sen tiedoin että kasvaa kun sisiliskon häntä kumminkin jos heikostikin kävisi. Ja Freud on parempi pitää tätä nykyä reservinä vaan.
Mutta varsinaisesti poikasi sai minut ajattelemaan noita eläinluokituksia ja varsinkin niitä mihinkään sopimattomia, anomalisia, otuksia. Oliko se Edmund Leach vai kuka tämä antropologi joka esitti sellaisen eläinten taksonomian missä oli kolme osastoa: maan, veden ja ilman eläimet. Ja jokaisella oli oma “oikea” lisääntymistapansa: synnytetään eläviä poikasia (maalla) tai munitaan (ilman eläimet ja veden eläimet). Ihon pitää olla myös oikeanlainen: karvapeite (maalla), suomut (vedessä) tai sulat (ilmassa). Ja liikkumismuoto: kävellään tai juostaan raajoja hyväksikäyttäen (maa), lennetään (ilma) tai uidaan veden alla (vesi). Mielenkiintoista on sitten se mitä Leach (jos se nyt hän oli) kertoo sellaisista jotka eivät ole “puhtaita”, eivät täytä minkään luokan ehtoja kokonaan. Lepakko lentää, mutta synnyttää eläviä poikasia ja pitää karvapeitettä (ja hääräilee vielä pimeän aikaan kuin olisi jotain salattavaa…), eli ei sovi oikein mihinkään porukkaan. Samoin käärme, luikertelee (ilman raajoja) maassa vaikka munii ja pitää suomuja – taas väärin oltu. Ja sammakko, liikuksii myös maalla vaikka munii ja on (väljästi tulkittuna) suomuinen. Jne.
Leachin mukaan jokin tällainen (esimerkinomaisesti vain heitetty) taksonomia on joillekin (vaikka nyt sitten meille eurooppalaisille) luontainen, ja järjestykseen sopimattomat otukset, joilla on jossain kohdassa väärä ominaisuus, ovat epäilyttäviä, pahan voimien sanansaattajia tai muulla tavoin tabuja; no, lepakko ja käärme ovat selkeästi aina olleetkin “pahoja”.
Tällä idealla on myös haettu selitystä kulttuurisiin ruokatabuihin: epäpuhdasta ei saa syödä (esim. juutalaisille sika on epäpyhä koska se ei märehdi vaikka sillä on sorkat).
Kiintoisaa on myös, että epäpuhtaat, luokkiin sopimattomat anomaliat ovat myös heeroksia: Jeesus Nasarealainen oli toisaalta ihmisenpoika tässä vaan tervehei, mutta toisaalta alan teksteissä korostetaan että hän oli saman tien myös jumalanpoika – anomalia jos ken. Ja Mariakin oli neitsyt mutta samalla äitee… Ja samoin kuvernaattori Arnold Schwarzenegger entisessä hommassaan terminaattorina oli robotti, mutta niin hyvin tehty että melkeinhän sitä luuli ihmiseksi; ja Blade Runnerissa on keskeisenä kysymyksenä ihmisen ja koneen suhde, ovatko replicat ihmisiä vai mitä, ja onko Harrison Ford replica? Jne.
Tästähän saa hauskan palapelin ja seuraleikin: ihmiset, eläimet, koneet, jumaluudet – keksi viisi yhtäläisyyttä! Kuka ei kuulu joukkoon?
Ja miten kävisi jos hirvimettällä sattuisi tulemaan kiväärimiesten eteen sattuman oikusta sukupuuttoon n. 250 000 vuotta sitten kuolleeksi luultu Heidelberginihminen (Homo heidelbergensis) ja siinä sitten vaistomaisesti tulisi hirvien ohella kaadetuksi kun ei punaista hattuakaan ole. Nostaisiko nimismies syytteen ja lukisiko iltapäivälehdistössä “poliisi tutkii tapausta tappona” vai “luvaton kaato toi hirvimiehelle roimat sakot Etelä-Pohjanmaalla” – so. olisiko siinä kellistetty ihminen vai eläin (= toisen lajin edustaja)? (Heidelbergiläisseurueeseen kuulunut ja niin ikään lahdattu Australopithecus meni harhalaukauksen piikkiin ja se sijoitetaan täytettynä Lakeuden Ristin pääoven pieleen vaivaisukoksi).
Tavatessa varmaan poikasi kanssa tarkkailette tämän kaiken aloittaneen kissa/koiran myöhempiä toimenpiteitä ja asioiden edistymistä.
huhtikuu 27, 2007 at 8:42 ap
Rauni
Niin,
tunnistaminen…
Pinokkio, Dumbo, Ruma ankanpoikanen, Tuhkimo… näissähän kolmessa viimemainitussa on juuri tämä tunnistaminen, että koko ajan ollaan oltu sitä mitä ollaan, muut vaan hairahtuu ja tottelee vääriä luokkia, vaikka ilmeisenä silmien edessä on Minä. Siinä huutomerkkinä seisoo, eikä silti tule nähdyksi. Tuhkimoa ei ihanaksi tunnistettu väärän säädyn tähden, ankanpoikaa ei joutseneksi, Dumboa ei norsujen aateliksi…ja eikös se niin mennyt, että Dumboa äiti koko ajan rakasti ja ankanpojan joutsenuuskin valkeni heti kun mamma viimein paikalle pyyhälsi, Tuhkimon taas tunnisti prinssi. Joku tässä piilee, tämän tyyppinen opetus, että äidin katse ei kaikkeen riitä. Että tuonne maailmaan sitä on mentävä ja muiden katseille altistuttava, ei auta mikään. (Tuo Pinokkio on aina tuntunut jotenkin perverssiltä: aikuisen miehen katse voi muuttaa sinut muuksi kuin olet, puunukesta pojaksi, pikkuisen siinä joku paha haisee ja aivan toisenmoinen opetus kuin noissa muissa…)
Äiti tunnistaa Muumipeikon ja lukemattomat muut pojat, mutta usein niin, ettei se enää ratkaisuksi kelpaa (Lemminkäisen äiti). Juu, kyllä tämä siihen ajatukseen ohjaa, että äidin katse kantaa vain tiettyyn rajaan asti, sen jälkeen odottaa maailma.
Jessessä kiintoisaa on tietenkin se, että siinä missä äidin katse ja kutsu on kautta maailmanlegendojen riittänyt pysäyttämään jos jonkinmoista päälle kaatuvaa lokomotiivia, Jeesus on tässä poikkeus. Hän ei äidin poika ollut. Hän ei äidin kutsua kuule, eikä tätä tunnusta. Omassa mahtavassa itsekeskeisyydessään (“Katto, mää tässä huoran jalkoja pesen, minä, tämmöinen mahtava henkilö!”) äiti oli ensimmäinen, jonka hän kieltämällä kielsi, kun oli ensin kaikki farisealaiset, kirjanoppineet ja koko muun sakin haukkunut (“Pyytää päästä puheille Maria kuka?”)
Niin mainioita kun ovatkin isien ja poikien yhteiset suunnitelmat ja retket aina olleet, äidit ja naiset ovat useimmiten (ks. antiikin Kreikka) päässeet siihen väliin sössimään. Jesselläpä ei. Se oli ihan miesten keskinäinen retki se. Kuten Jouko Turkka jossakin yhteydessä on lausunut, jonkin tämäntapaisen ajatuksen: Jos siinä olisi äiti ollut, se olisi huutanut että “Ei sun tartte sinne ristille mennä jos et itte halua!” Isä sen sijaan: “Meidänkö poika muka pettäisi sen mikä kirjoitettu on! Ristille vaan siitä!” Ja loppu onkin sitten meidän kaikkien historiaa.
Lapsesta vielä tovi: Kiintoisaa toki on se – luentasi mukaan – että hän koirakissassa sallii oman vapaan tahdon ja subjektiviteetin muillekin kuin itselle. Tämähän on taito, joka meistä suloisesti pois valuu ennen kuin kissaa ehtii sanoa, toisen toiseuden tunnistaminen (puberteetissa viimeistään). Jos toki voi olla niin, että lapsi tässäkin koirakissassa vain *eläytyy* eli ajattelee niin, että jos minä olisin tuonnäköinen koira, niin en kehtaisi koira ollakaan, vaan selittäisin omaa ulkomuotoani sillä, että kissana tässä heilutaan tai ainakin sitä kohti ollaan menossa juu.
Oi, pikku Oskar. Ilmankos se pieneen tyttöön aikanaan niin kipiästi koskikin, tuo elokuva tuoreeltaan. (Peltirumpu, Tappajahai, Saturday Night Fever…ehkä tämä jotakin sukupolviselitystä tarjoaa….)
Mary Douglas, hänhän on kiintoisasti selittänyt tällä anomalia-luennalla Mooseksen kieltoluetteloita.
Hirvimettästä johtui mieleeni alkuviikon kaksiosainen luontodokumentti (sic), joka käsitteli hirmuliskoja. Sen ensimmäisessä osassa tapasivat (sic) Tyrannosaurus Rex ja Triceratops. Ohjelman loppupuolella selitettiin laajoin kaarin (ja kuvin, sic) T Rexin kuolemaa. Kun ohjelman toisessa osassa T Rex oli velociraptorin kanssa samassa kuvassa (sic), huudahti lapsi: Ei se kuollukaan! Siis: Kun yksi ei kuole, ei laji kuole. (Tämähän mainiosti osuu yksiin Jessen nimiin laitetun kanssa “Sen minkä teette yhdelle, teette kaikille.”)
Seuraleikkisaralla kehotan etsimään idealle (keksi viisi yhtäläisyyttä) nopeasti materiaalisen muodon ja rikastumaan. Ei se Trivial Pursuitkaan alunperin niin kovin kummoselta ajatukselta voinut kuulostaa.
huhtikuu 27, 2007 at 12:10 ip
etappenschwein
Tosta vaan vielä läksin, että kun Peltirumpu, Tappajahai ja Saturday Night Fever tuossa tulivat esiin tytöstä naiseksi-kasvun temaattisina kulmakivinä, niin Sigmund alkoi kiihtyneenä liikehtiä niin että oranssi haalari kahahteli ja manillaköysi rutaji, eritoten Tappajahain kohdalla. Raotin vähän teippiä suun päältä ja sieltä rupesi tulemaan kiihtyneesti:”… dentata joka uhkaa miehiä ja miesyhteisön täytyy se ehdottomasti…” Länttäsin teipin takaisin, antaa miehen vielä rauhoittua tovi.
PS. Pohjanmaalta saadun tiedon mukaan ei ollut niin väliä tuon Homo heidelbergensiksen tapaturmaisella kuolemalla, koska “homo se on saksalainenkin homo.”
huhtikuu 27, 2007 at 1:00 ip
Rauni
Ja nimenomaan saksalainen homo se se vasta homo onkin se se varsin on homo täytyy olla koska turpaansa meinaa miehiltä saada heti jos pikkuisen valottaa Saksaa missään kannustavansa saati sitten jotakin tiettyä saksalaista paitsi jos se on nainen mieluiten kuulantyöntäjä mutta auta armias jos se on mies oli laji mikä tahansa niin kolmen kuukauden mykkäkoulu se on heti siinä tiijjossa ja samalla kumminkin ne oktoberfestit jotenkin niille kelpaa joku selitys niistä oluthinkeistä tähän tietenkin tunkee mutta muutoin on Saksa ihan pelkkää kiellettyä josta ihan väistämättä johtuu mieleen että mikä se mahtaa olla tuon Hitlerin anomalinen ydin että mihinkä kohtaan se ikään kuin tässä heeroshommassa asettuu meinaan vaan kun eläissäni en ole naispuolista sellaista tavannut joka sillä tavalla kolmannesta valtakunnasta animoituisi kuin noin summamutikassa arvioituna tommonen 73-82 prosenttia länsimaalaisista valkoisista miehistä jotka aina väistämättä heilahtaa sijoiltaan kun minkäänmoinen Aatun vänrikin siskon kaiman ompeleman tupakkapussukan nauhan kopio mistään tiilten välistä yhtäkkiä löytyy että siinä sitä aina on uusi syy uudelle monografialle sillä teemalla että tässäkö se pahan alkujuuri nyt sitten justiinsa eessämme mollottaa
muuten ollaan täällä aidan takana kädet puuduksissa mutta ihan reippaalla mielellä edelleen plakaatit ojossa ja teetäkin kato on vielä jäljellä eikä mittään välitetä nuista pamppumaakareista tuossa portilla ja sitä vaan huuetaan että sigge vapaaksi hei hei hei tai ainakin jos ette muuhun taivu niin teippi helevettiin ja megafoni suun eteen täällähän ei muuta ootetakaan kuin että jotakin jumalansanaa sieltä piikkilanka-aidan takaa kuuluis ilmankos me täällä porukalla huuetaankin että dentata dentata kerro meille lisää
huhtikuu 27, 2007 at 1:25 ip
helanes
Onko tässä meneillään monologi? Vai oikeinko dialogi?
huhtikuu 27, 2007 at 2:02 ip
etappenschwein
Helanes
Voidaan ajatella, että tietyllä tasolla kyse on siitä, että kulttuuri t. merkitysyhteisö kierrättää, uusintaa ja tuottaa omaa merkitysvarantoaan tällaisissa dialogin muotoa noudattavissa etukäteen sovituissa kulttuurisissa käytänteissä. Eli siis käy dialogia itsensä kanssa (= kulttuurinen monologi). Itsensä kanssa dialogisoimisesta voi tosin kulttuurinkin tasolla seurata selkäydinnesteiden kato, pälyilevä katsanto ja mustat pussit silmien alle.
Tai sitten Rauni ja sivuunkirjoittanut harjoittavat dialogia.
Vastaus siis on: Kumpi tahansa.
Tämä on kantani.
Sigmundin osalta asia on toinen: hän sanoo megafoniin vain sen mitä teipinkontrolloija on tilannut. Oma vika.
huhtikuu 27, 2007 at 2:08 ip
helanes
Asia selvä.
huhtikuu 27, 2007 at 2:23 ip
etappenschwein
Selvää on sekin että dialogi ei ole määrämuotona tässäkään: kulttuurisen monologin osallistujamäärä voi vaihdella välillä yksi – äärettömän moni.
huhtikuu 27, 2007 at 4:22 ip
Rauni
Oi…Helanes, joku marssijärjestys se siis olla pitää…Sorry girls, I didn’t know he was already taken….
huhtikuu 27, 2007 at 5:34 ip
etappenschwein
Rauni
Tosta Schicklgruberinämmänpojasta – se on sellainen piikkipäärynä johon ei kannata koskea, josta ei kannata sanoa niin mitään.
Se kaikki on niin ennaltakoodattua, niin leimattua lihaa että jos jotain sanot ja korpusta tönäiset niin jo toisella puolen kalmoa joku kuoriainen loukkaantuu varmasti – tai sitten ei, mikä on myös loukkaus.
Siis nääs tässä anomalia/kaikkeensopivuusskabassa Aatu kyllä menee jo Galilean ryhdikkään edustajan Jessukserristuksen kanssa finaaliin, niitä voi myös puhelinäänestää samassa numerossa. Että kumman nimen mainitseminen saa koeyleisössä verenpaineen ja sykkeen nousemaan (asiaa on testattu vähän tunnetussa, luonnon- ja yhteiskuntatieteellisiä tilaustutkimuksia suorittavassa puolueettomassa Ponds-instituutissa, jonka sijainnin vain harvat tietävät…)
Sigge pidättäytyy toistaiseksi kommenteista – edustajansa välityksellä hän antoi lausunnon jonka mukaan hän on samaa mieltä kuin kaikki häntä siteeraavat ja tulkitsevat henkilöt ovat. Hän myös kertoi ymmärtävänsä hänen välitöntä vapauttamistaan ajavia tahoja, mutta kehotti näitä toimimaan pyrkimyksissään malttia ja yhteistyöhalukkuutta noudattaen.
Marssijärjestys toki olla pitää – vappuna marssimaan, mutta järjestyksessä.
toukokuu 1, 2007 at 8:37 ip
Koirut Timbuktusta
Niin niin kylläpäs täällä oli… noh kafkamaista.
Sigmundilla oli näitä koiru-karhuja odotushuoneessaan ja Konradilla myös, paitsi että jälkimmäinen jalosti…
“Ainoakaan luomakunnan laji ei minun tietääkseni elä siinä määrin hajallaan kuin me koirat, ainoassakaan ei voi havaita niin monia , suorastaan lukemattomia eroavaisuuksia luokkien, rotujen, toimialojen suhteen. Me, jotka tahdomme pitää yhtä — ja se onnistuu meille yhä uudelleen kaikesta huolimatta ylenpalttisen innostuksen hetkinä — juuri me elämme kauas toisistamme erotettuina, harjoittaen omituisia, usien jopa vieruskoiralle käsittämättömiä ammatteja, noudattaen ohjesääntöjä, jotka eivät ole koirakunnan omia; niin pikemminkin sitä vastaan suunnattuja. Kuinka vaikeita asioita nämä ovatkaan, asioita, joihin ei tee mieli puuttua — minä ymmärrän tämänkin näkökannan , ymmärrän sen paremmin kuin omani — mutta sittenkin nämä ovat asioita, jotka ovat saaneet minut tykkänään valtoihinsa. Miksen minä menettele niinkuin muut, voisinhan elää yksituumaisesti kansani kanssa ja alistua vaieten siihen, mikä häiritsee yksituumaisuutta, sivuuttaa tuon kaiken suureen laskuun pujahtaneena pienenä virheenä ja pitää aina silmämääränäni vain sitä, mikä liittää onnellisesti yhteen, eikä sitä mikä, tosin yhä uudelleen ja vääjäämättömästi, tempoo meitä eroon yhteisön piiristä.”
Franz Kafka (1883-1924), Erään koiran tutkimuksia. Novelleja. Otava 1988. Toimittanut Kai Laitinen, suomentanut Aarno Peromies teoksista Erzählungen (1935), Hochzeitsvorbereitungen (postuumisti 1953) ja Beschreibung eines Kampfes (1936).
Timbuktun koirut
toukokuu 3, 2007 at 9:56 ap
Cecilia
Hei Etappisika,
oletko koskaan ajatellut kirjaa kirjoittaa?
Utsii eräs tyylistäsi vaikuttunut.
C.
toukokuu 4, 2007 at 11:19 ap
etappenschwein
Kiitos kysymästä, Cecilia.
Tähän ikään ajatuksia on jo päässä viivähtänyt monenlaisia, kai tuollainenkin.
Toisaalta olen nytkin ajatellut jo kolme viikkoa että pitäisi ostaa uudet kengät, mutta en vain ole saanut tehdyksi.
Pidän tilannetta kirjan suhteen kuitenkin lupaavana: kannet minulla on jo valmiina (olleet kauan), samoin rohkea kohukuva (joskus nuorempana näpätty otos jonakin juhannuksena jossain telttailualueella kun olen männynrunkoon nojaten alushoususillani virtsaamassa). Voin myös lähteä Voimalaan aivan tältä istumalta väittelemään: “Taiteen on oltava pienen ihmisen puolella”, “Ammennan luovuuteni suomalaisesta luonnosta”, “2000-luvun kirjallisuus on kriisissä” ja “Olen yksi naskaleista, jotka puhkaisevat suomalaisen yhteiskunnan”. Näillä pärjäilisi ainakin alkuun, ja takuulla tulisi kutsuja muihinkin televisio-ohjelmiin tuoreita näkemyksiä esittelemään.
Tarttis nyt vaan kirjoittaa se kansienväli täyteen. Ja ostaa ne kengät.
toukokuu 9, 2007 at 1:38 ip
Cecilia
Hei,
kysyn kirjan kirjoittamisesta aivan vakavissani. Olen kustannustoimittaja ja innostun näetsen aina kun luen loistavaa tekstiä. Nyt tässä vain se probleema miten tästä asiasta pääsisin kanssasi keskustelemaan.
Kengät voi aina ostaa myöhemmin.
C.
toukokuu 14, 2007 at 9:54 ip
etappenschwein
Aina kun kustannustoimittaja puhuu vakavissaan, vakavoituu myös ympäristö vaistomaisesti.
Salamavalojen räiskettä kirjamessuilla, kiiltävien limusiinien sulkeutuvien takaovien ylellinen thud, kiihkeitä puheluja Steven Spielbergin agentille (Hey come on! I gotta eat, y´know! Three hundred grands, that´s as low as we gonna go! And it’s final!) – kaikkea tätä kuulen sanojen takaa kun kustannustoimittaja puhuu…
Minuun saa yhteyden vaikka tästä:
tappisika(at)yahoo.com