Nuoruus
Vuosia myöhemmin, seisoessani voitokkaana kansainvälisen palkintoraadin edessä salamavalojen räiskeessä, muistin hyvin tuon pilvisen päivän, kun ensimmäistä kertaa menin lanssille töihin.
Äitimme uhrautuvasta raatamisesta huolimatta perheemme ahdinko oli vain pahentunut. Asuimme talon kurkihirren romahdettua saunan lauteiden alla, ja yksi toisensa jälkeen olivat kaikki sisarukseni menehtyneet nälkään ja sen mukanaan tuomiin puutostauteihin. Tosin velivainajistani Mitjan ja Petjan kohtaloksi koitui heidän jatkuvasta suu avoinna nukkumisesta saamansa anoreksia (anorexia nervosa), ja Rotjan vei taas kunnanlääkärin ruumiinavauksessa toteama homoseksuaalisuus (homoseksuaalisuus), jonka hän sai huonosti ryöpättyjä puolukoita syötyään.
Koska nyt siis muiden kuoltua olin perheen vanhin lapsi, oli perheen elatuksen hankkimiseen osallistuminen minulle itsestäänselvä velvollisuus. Niinpä äitini ompeli minulle viimeisistä muovikasseista ja patenttikorkeista vaatimattomat asusteet, joiden sisällä lähdin kävelemään lähintä lanssia kohti. Mukanani minulla oli parkkuurauta, isävainajan peruja, joka oli lähes yhtä iso kuin minä, olinhan ikäisekseni (19 v.) varsin pienikokoinen (0, 89 m). Matkaseurana minulla oli oman kylän mies, Jaakko, lempinimeltään Pätkä-Jaska. Nimi johtui siitä, että Jaakko oli sodassa hyökkäysvaiheen aikana astunut miinaan, jolloin hänen molemmat jalkansa olivat menneet säleiksi. Peräänantamattomasti Jaakko kuitenkin oli saamaansa käskyä järkähtämättä noudattaen jatkanut etenemistään painopistesuunnassa käsillään kävellen, kunnes onneton sattuma oli antanut hänen osua jo toistamiseen miinaan, joka tällä kertaa vei häneltä molemmat kädet. Rauhan tultua Jaakko viittasi kintaalla hänelle tarjotuille avustuksille sanoen, että hän raajattomuudestaan huolimatta oli terve mies joka pystyy elättämään itsensä ja perheensä rehellisellä työllä eikä kaivannut sääliä tai almuja. Hän olikin hankkinut niukan elannon itselleen ja perheelleen verkonpainona toimimalla, mutta kalojen alkaessa ehtyä Kyrväänjärvestä hänen työpanostaan ei enää tarvittu entisessä määrin, vaan täytyipä hänenkin hankkiutua ansaintamielessä metsätalouden piiriin.
Iltamyöhällä saavuimme Jaakon kanssa lopen uupuneina lanssille ja ilmoittauduimme työnjohtajalle. Uitoilla ja tukkikämpillä oli vielä tuohon aikaan rehti ja miehekäs ilmapiiri, johon kuului, että siellä katsotaan mies eikä nuttu. Työjohtaja Tapio Rautavaara vain hieman vilkaisi meitä, mitenkään kommentoimatta ulkoista olemustamme tai vaatetustamme - Jaakkokin oli sonnustautunut ainoastaan armeijalta saamaansa asetakkiin, josta oli epoletit ja hihat leikattu pois; housuiksi hänelle riitti ameriikanpaketissa tulleiden shortsien toinen puntti.
Aamulla menimme Jaakon kanssa meille osoitetulle sekaleimikkopalstalle, minä pistin justeerilla yksinäni puut nurin, yhdessä sitten nostimme pöllit pankkorekeen ja veimme polannetta pitkin saapparille. Työ oli kovaa, mutta vähitellen sekä voimat että taidot karttuivat meillä molemmilla niin, että kun oikein pistimme hihat heilumaan, saatoimme jo puolilta päivin hihkaista siuttarille “Siinä sinulle suma!” ja sestoa siitä suoraa päätä armonluukulle, josta saadun kiimun jälkeen menimme ettonelle kauan ennen muita.
Jätkäjoukossa meidät hyväksyttiin varauksetta oivan työkykymme vuoksi. Suosiotamme nosti tässä karujen työmiesten joukossa sekin, että iltaisin usein viihdytimme työtovereitamme ritsillä tai laavulla maatessamme. Vaikka kotini oli ollut köyhä, oli meillä aina harrastettu musiikkia; niinpä pystyin esittämään äidin minulle opettaman Kimalaisen lennon kainalopierennällä nuotilleen oikein, Jaakko puolestaan oli taitava huuliharpisti, jonka Näinkö aina meille täällä käy sai lujimmankin lentojätkän silmäkulman kostumaan. Usein hän myös toverikunnan illanvietoissa säesti Teijo Joutselaa, joka lauloi komealla äänellään Skämbädäbä-aarian oopperasta Kaunis Veera.
Vietin useita kuukausia savotalla, raittiissa ulkoilmassa työskennellen ja vahvistuen. Hyvän ravinnon vaikutuksesta myös kasvoin täyteen mittaani, olin kaksi kuukautta lanssille tuloni jälkeen jo 1,95 m:n mittainen roteva nuorukainen. Viihdyin kyllä reilussa työporukassa, mutta merkillinen levottomuus alkoi vaivata minua. Lopulta menin koko uittoalueen ukkoherran Eino Kaipaisen luo ja sanoin itseni irti. Herra ymmärsi. Hän laittoi kätensä olkapäälleni ja katsoi minua silmiin sanoessaan: “Sinusta on lyhyessä ajassa tullut paras koskaan millään uitolla näkemäni työmies. Mutta sinun lahjasi menisivät täällä vain hukkaan, on jo aika sinun lähteä meidän keskuudestamme. Mene suureen maailmaan, sillä selvästi sinut on luotu suurempia tehtäviä varten kuin uittolangan sitojaksi tai kaatomieheksi!” Seuraavana aamuna sitten hyvästelin työtoverini ja lähdin kotia kohti. Vielä mäenkumpareelta taakseni katsahtaessa näin Jaakon huiskuttavan minulle hyvästiksi.
Äitini oli tällä välin vanhentunut entisestään, ja saunan lauteetkin olivat syysmyrskyssä romahtaneet. Rivakasti kunnostin lauteet ja annoin äidille hänen estelyistään huolimatta runsaasti rahaa tilistäni. Tämän äkillisen vaurastumisen myötä hänessä heräsi naissukupuolelle ominainen turhamaisuus; hän lainasi naapurista polkupyörän ja kävi kirkonkylässä ostamassa itselleen peruukin.
Myös äiti oli sitä mieltä, että minun pitäisi koettaa onneani suuressa maailmassa vielä nyt kun olin nuoruuteni parhaissa voimissa. Eräänä kirkkaana aamuna sitten heitin haarapussin olalleni ja lähdin tarpomaan kohti kaupunkia. Sydämeni täyttyi jännityksestä ja suurista haaveista, kun heitin viime silmäyksen lauteiden alla uudenuutukainen peruukki päässään vielä nukkuvaan äitiini ja astelin kotiportista ulos. Maailma oli minulle avoinna! Mitä seikkailuja sillä olisikaan minulle tarjota!
Lapsuus
- Minulta on usein kysytty, miten oikein saan aina voimaa jatkaa eteenpäin. Onko minussa jokin salainen paristo tai muu kompressori, josta yhä uudelleen ammennan? Olen itsekin tätä asiaa miettinyt pohjoisen Lapin erakkomökissäni hiljentyessäni. Ja olen tullut siihen tulokseen, että syy on perimässäni. Olen kotoisin syrjäisestä ja lohduttomasta maankolkasta jota aina ovat vainonneet nälänhädät, sodat, puute ja kurjuus. Siksi me, Kyrväänojan heimo, olemme koeteltua ja sitkeää raivaajakansaa. Kuulopuheen mukaan sukuni kantaisä nousi aikojen alussa myrskyisenä syysyönä turvesuosta, suonsilmästä, tappoi paljain käsin uroskarhun ja paritteli sen naaraan kanssa. Näin sukuni sai alkunsa. Te voitte nauraa, mutta meille kyrväänojalaisille tämä tarina on tosi! Minulla on täälläkin mukana pussi Kyrväänojan multaa ja palanen pettuleipää kotihuhmaresta.
- Synnyin siis köyhään kyrväänojalaiseen torppaan, joskin läheltä piti ettei se jäänyt myös viimeiseksi teokseni. Raskaana oleva äitini oli juuri pellolla kengittämässä perheemme vähäistä lehmikarjaa, kun hän yhtäkkiä tunsi polttojen alkavan. Hän riensi hätääntyneenä tupaan ja alkoi pestä saavia klooripitoisella puhdistusaineella ja kuumalla vedellä, sekä sen jälkeen täyttää sitä 37-37,5-asteisella vedellä. Mummu siunailemaan siihen, mutta äitini hätyytti mummun pikaisesti hakemaan kirkolta kätilöä ja viemään sanaa pitäjän toisella laidalla matkatöissä kirkonpoltossa olevalle isälleni. Kaikki tämä tapahtui aivan yllättäen, olinhan syntymässä viisi kuukautta etuajassa. Kun kätilö ja isäni ehtivät paikalle, äiti lepäsi täyttämässään vesisammiossa kellukkeissaan, tajuissaan kylläkin. Äiti uskoi lujasti vesisynnytykseen, ja kaikki kuusitoista siskoani olivatkin syntyneet siinä samassa sammiossa. Synnytys oli vaikea ja kesti kauan, ja siinä rytäkässä minusta myös tuli puoliorpo, sekä kätilö että isäni nimittäin hukkuivat onnettomalla tavalla synnytyksen tuoksinassa. Paljon tätä paremmin ei ollut omakaan laitani, minua pientä luultiin jo kuolleeksi ja olin laskiämpäriin heitettynä – Turre-koirakin siinä jo inisten, malttamattomana teputtaen ja häntä heiluen kärtti minua ämpäristä jo hotkaisemiensa napanuoran ja istukan painikkeeksi – kun mummu äkkäsi tarkoilla vanhoilla silmillään että minussa elonliekki kaikesta huolimatta heikosti pihisi. Itsekin jo siinä ajattelin että tässäkö se sitten oli, alkoi rinnasta niin juilia ja vasen käsi meni ihan tunnottomaksi siellä ämpärissä - onneksi mummu sitten tunnisti infarktin oireet ja pääsi aloittamaan liuotushoidon heti. Se on tämä kyrväänojalainen tautiperimä - sen jälkeen noita infarkteja on jokunen ollutkin, pahin tietysti se joka oliko se nyt ensimmäisellä adieu-kiertueella vai toisella tillbaks igen-kiertueella kun tuli lavalla - niin niin, kyllä se oli infarkti, jätän omaan arvoonsa ne eräissä lehdissä asiasta olleet vihjailut.
- Siis kuitenkin, mummun asiosta pelastuin elämälle ja aloin hitaasti toipua ja kerätä hentoon sinertävään ruumiiseeni voimia, joiden avulla selviäisin tulevista koettelemuksista, vaikka minua tuolloin kaikki lastentaudit keripukista lähtien vaivasivatkin. Perheemme suuresta köyhyydestä huolimatta äiti minua rakkaudella hoivasi, ja tuntuukin joskus siltä – olen ajatellut tätä pohjoisen Lapin erakkomökissäni hiljentyessäni usein – että me nykymaailmassa olemmekin kaiken yltäkylläisyyden keskellä kadottaneet tuon aidon välittämisen, emmekö enää välitä vaan ajattelemmeko me nykyihmiset vain uusia autoja, purjeveneitä ja osinkoja. Tätä kysymystä olen sitten pohdiskellut laajemmin teoksessani “Emmekö välitä vaan ajattelemmeko me nykyihmiset vain uusia autoja, purjeveneitä ja osinkoja?” Tähän kirjaan perustuu myös vetämäni Kasvu välittävänä ihmisenä-viikonloppukurssi, jota voi tilata yrityksiin, kerhoiltoihin, häihin, hautajaisiin ja muihin tilaisuuksiin.
- Mutta äidistäni vielä: Minulle on aina ollut naisen ihannekuva tässä omassa köyhässä äidissäni, joka oli minut synnyttäessään vasta kaksikymmenkuusivuotias, mutta jota elinolosuhteet olivat muokanneet ulkonaisesti siinä määrin, että tuntematon saattoi ensikatsannolta luulla tätä hampaatonta ja vaihdevuosien ennenaikaisesti kaljuunnuttamaa naista kuusikymmenvuotiaaksi. Hän ei koskaan valittanut kovaa leskiäidin osaansa, vaan päinvastoin, hymy huulillaan ponnisteli ankarasti turvatakseen meille lapsille edes vähän paremman tulevaisuuden kuin mitä hänen oma karu raadannantäyteinen elämänsä oli ollut. Suurella hellyydellä hän päiväksi laittoi minut isävainaan pehmustetun työrukkasen sisään nukkumaan ja ripusti rukkasen naulasta roikkumaan lähtiessään suorittamaan päivittäistä raadantaansa. Tämä siltä varalta, että vanha rakas Miisu-kissa sattuisi nälissään tulkitsemaan minut pienen kokoni johdosta saaliseläimeksi. Ja vanhemmat siskonikin olisivat saattaneet ottaa minut ajattelemattomuuksissaan leikkeihinsä.
- Vartuin isävainajan rukkasessa ja voimistuin. Pian aloin viettää aikaani myös rukkasen ulkopuolella ja tarkkailla ympäröivää maailmaa. Mutta maailmankuvani laajentamisen esteeksi tuolloin asettui perheemme perinpohjainen köyhyys: olimme niin köyhiä, että äidillä ei ollut varaa ostaa meille vaatteita. Tästä syystä emme koskaan päässeet ulos. Kun olin yhdentoista, äitini osti minulle hatun, jotta saatoin sentään katsella ulos ikkunasta.
The horror! I
- - -
“- Naapurit ovat tuoneet ruokaa uhrien omaisille. Jotkut ovat jopa ottaneet vapaata töistä auttaakseen uhrien omaisia, kuvaa siviiliammatissaan Lauttasaaren kirkkoherrana työskentelevä Kaj Engström liikuttuneena ja jatkaa:
- Usein on niin, että traagiset tapahtumat ja kansalliset yhteisesti koetut kohtalot vahvistavat kansakunnan yhteisöllisyyttä. Samalla ne vahvistavat lähimmäisenä olemista. Ruotsalaiset sanoivatkin eilen, että näyttää siltä kuin suomalaisilla olisi vielä yhteinen henkinen talkoohenki voimissaan.”
…[...]…
“Myös auttajat tarvitsevat apua. - Tietysti tarvitsen itsekin kriisiapua. Kollegat ovat tässä auttaneet ja minulla on omat asiantuntija-auttajat.”
Iltalehti 8.11. 2007
- - -
Nukahtamisesta
“Pitkät ajat menin varhain nukkumaan. Toisinaan silmäni kynttilän tuskin sammuttua painuivat kiinni niin nopeasti etten ehtinyt edes ajatella:”Nyt minä nukahdan.” ja puoli tuntia myöhemmin heräsin siihen ajatukseen, että piti yrittää nukkua; aioin panna pois kirjan jota yhä luulin piteleväni, aioin puhaltaa valon sammuksiin; nukkuessani olin koko ajan miettinyt sitä, mitä vastikään olin lukenut, mutta mietteeni olivat kääntyneet hieman kummallisiksi – tuntui että minä olin se mistä teoksessa puhuttiin: kirkko, kvartetto, Frans I:n ja Kaarle V:n valtataistelu.”
[...]
Seitsemän sivua myöhemmin:
[...]
“Mutta jos kohta hyvin tiesin että en ollut niissä huoneissa, joita olin heräämistäni tajuamatta pitänyt todennäköisinä vaikka en ollut saanut niistä selvää kuvaa, oli muistini nyt virinnyt; yleensä minä en yrittänytkään heti päästä takaisin uneen; enimmän osan öitä vietin valveilla ja muistelin menneitä aikoja Combrayssa isotädin luona, Balbecissa, Pariisissa, Doncièresissa, Venetsiassa ja vielä muualla, muistelin paikkoja, ihmisiä jotka olin tuntenut, mitä olin heistä nähnyt, mitä minulle oli heistä kerrottu.”
Marcel Proust (1871-1922)
Kadonnutta aikaa etsimässä 1, Swannin tie: Combray. Helsinki: Otava 1968.
- - -
“Hetken päästä hän kuorsasi perunapäinen nokka kohden kattoa. Pahakielisyydestään huolimatta hän oli lapsellinen, vähän hoksaamaton ja surkea. Ajattelin missiä, kuiskin hiljaa itsekseni ja runkkasin. Minulle tuli ankara halu mennä kopeloimaan ensin äitemuoria keittiöön, sitten Ranea. Sillä sitä se kai pohjimmiltaan oli vailla, ollut kahdentoista vanhasta saakka, tietämättä tai uskaltamatta tietää. Saattoi yhtä hyvin haluta että olisin ollut kuollut, tai näkymättömissä loppuikäni. Ainakin se olisi vaatinut minulta alotuksen ja sitten tietysti olisin joutunut hyysäämään häntä, lepyttelemään, rääkkäämään ja taputtelemaan, ja siihen touhuun minusta ei ollut. Sain järkeäni takaisin ja jatkoin runkkaamista, ollen Kirstin kanssa ja toisella kädellä Ranen munissa, Rane Kirstin päällä ja minä Ranen persreiässä. Vedin kuivat loppuun vaikka siinä oli kova homma. Sitten taas kävelin Lahdelman kanssa Pyynikillä ja rakastin häntä.”
Hannu Salama (1936 - )
Minä, Olli ja Orvokki, Helsinki: Otava 1967.
Taiteellisesta itsemäärittelystä
“Ehkä minulla on tuntosarvet, joilla aistin signaaleja ajassa, ja kirjoitan silloin kun asiat ovat vasta tulossa pintaan.”
Anja Snellman, ent. Kauranen (1954– )
Turun Sanomat 27.9.2007
- - -
“My name’s John Ford. I make Westerns.”
John Ford (1894 –1973)
Ohjaajien killan kokouksessa 1950
Noin kaksi kertaa Saksan kokoisen Myanmarin 50 miljoonasta asukkaasta yli 90% on theravada-buddhalaisia. Munkkeja heistä on länsimaisen arvion mukaan 300 000 - 500 000.
Theravada-buddhalaisuuden ominaispiirteisiin kuuluu mm. kiinteä yhteys munkkikunnan (sangha) ja maallikkojen (upāsaka, gahattha, agārika) välillä. Myanmarissa munkit ovat kansan keskuudessa erittäin arvostettuja. Munkkius muistuttaa hieman suoritettua asevelvollisuutta suomalaisessa kulttuurissa: on tavanomaista, että miespuolinen kansalainen jossain elämänsä vaiheessa on ainakin jonkin aikaa munkkina, kesti se sitten muutaman päivän tai eliniän. Munkiksi tuloon tarvitaan vähintään seitsemän vuoden ikä sekä vanhempien tai aviopuolison suostumus. Munkkina olo on myöhemmässä elämässä meriitti, se muun muassa lisää miehen naimakelpoisuutta.
Theravada-buddhalaisuuteen kuuluu myös hyvin keskeisenä ajatus siitä, että oikein toimimalla voi myös maallikko saada hengellisiä ansioita (puñña), jotka takaavat paremman elämän seuraavassa jälleensyntymässä. Munkkina oleva poika voi myös ajatella keräävänsä puññaa esimerkiksi äidilleen. Köyhille perheille on sopivaa laittaa miespuoliset lapset joksikin aikaa munkeiksi jo taloudellisista syistä, koska munkille on sanghan jäsenenä taattu muonitus ja muu huolto. Eliniäkseen munkeiksi ryhtyvät ja sanghassa johtaviin asemiin päätyvät tulevat usein varakkaammista oloista, ja he ryhtyvät munkeiksi useimmiten vasta aikuisella iällä.
Tapoja, jolla maallikot voivat theravadan piirissä kartuttaa puññaansa ja varmistaa tulevaisuuden uudelleensyntymien mieluisuutta, on viisi: usko (saddhā), hyveellisyys (sīla), kehittyminen (bhāvanā), viisaus (paññā) ja hyväntekeväisyys (dāna). Viimeksi mainitun tärkeimpänä ilmentymänä on munkeille säännöllisesti annettava almu. Vastikkeena antamastaan almusta maallikko saa lisää henkilökohtaista puññaa.
Itsensä Sakyamuni Buddhan asennoituminen maalliseen hyvään käy selville Anguttara Nikaya-tekstistä: omaisuuden keräämisessä ja hallitsemisessa sinänsä ei ole mitään haitallista tai tuomittavaa, jos sen avulla toteutuu muun muassa bhoga-sukha, eli onnellisuus joka syntyy siitä että kerättyä vaurautta jaetaan oikealla tavalla kanssaihmisille. Bhoga-sukhan mukaisesti toimivaa varakasta henkilöä voidaan verrata kylän tai muun asutuksen lähellä sijaitsevaan kauniiseen kirkasvetiseen järveen, jonka vesi on hyvänmakuista ja josta ihmiset voivat noutaa vettä, juoda sitä, kylpeä siinä ja muutoinkin käyttää sitä tarpeisiinsa.
Koska theravadamunkit ovat sitoutuneet köyhyyteen ja voivat omistaa vain kaavun, kerjuumaljan ja sateenvarjon, on maallikoilta säännöllisesti saatava almu heille elintärkeä. Myös kaapu, malja ja sateenvarjo saadaan maallikoilta.
Myanmaria on vuodesta 1962 lähtien hallinnut sotilasjuntta. Siis neljänkymmenenkahden vuoden ajan. Vuoden 1988 opiskelijalevottomuuksina alkaneen juntanvastaisen kansannousun tukahduttamisen yhteydessä sai surmansa yli 3 000 henkeä.
Tällä haavaa käsillä olevat mielenosoitukset alkoivat 19. elokuuta hallituksen nostettua rajusti polttonesteiden hintoja. Rauhanomaisten mielenosoitusten alkuunpanijoina ovat olleet buddhalaiset munkit. Syyksi on esitetty, että munkit kollektiivina haluavat tällä kertaa olla tukemassa tavallisen kansan elämänehtojen turvaamista kohtuuttomien hinnankorotusten paineessa.
Polttonesteiden suoranainen rooli munkkien omassa elämässä lienee häviävän pieni, mutta kun kävi ilmeiseksi, että kohonneen hintatason seurauksena ihmisten mahdollisuudet harjoittaa munkistoa kohtaan dānaa ja kerätä täten asianmukaisesti puññaa vaarantuivat, ei munkkien demokratiankaipuu enää ollut hillittävissä. Sangha asetti syntymän ja kuoleman syklistä vapautumiseen tähtäävät ponnistelut ainakin hetkiseksi syrjemmälle ja siirtyi kaduille.
Vaatimattomasta alusta monituhatpäiseksi kasvaneena joukkona kulkee sangha tällä hetkellä kansan asialla pitkin Myanmarin kaupunkien katuja.
Giacomo Girolamo Casanova, aka Jean-Jacques Casanova de Seingalt (1725 - 1798), oli venetsialaissyntyinen herrasmies, jonka nimi assosioituu ennen muuta naissankaruuden ja sukupuolikilvoittelun alueelle.
Mielikuva ei välttämättä tee täyttä oikeutta tälle sangen monineuvolle miehelle. Monipuolisuudestaan ja historiallisesta etäisyydestä johtuen hän kuuluu samaan sarjaan kuin esimerkiksi Jeesus, Hamlet, Elvis Presley tai Urho Kekkonen, alunperinkin fiktiivisiä tai sellaisiksi sittemmin muuttuneita hahmoja jokaikinen, jotka aikojen saatossa putkahtavat säännöllisesti näkökenttäämme kuin Halleyn komeetta, ja aina uuden olemuksen kanssa kuin esteettisiä plastiikkakirurgisia toimenpiteitä – rasvaimu, kasvojen kohotus jne.– läpikäynyt sosieteettirouva, joka taas trimmattuna istuu luontevasti kulloisenkin Zeitgeistin pirtaan.
Kun joku osoittaa sormellaan kuuta, älä katso kuuta vaan sormea. Kuu on aina sama, sormi eri.
Casanova saa nykyisin ainakin jonkinasteisen konsensuksen tuloksena vääntäytyä eräänlaisen esifeministin rooliin, mieheksi joka ymmärsi naista. Ja hänestä elämäkertoja ja muita esityksiä tekevät nykyisin myös naiset, kun se aiemmin on ollut säännönmukaisesti keski-iän kynnyksellä olevien tai sen yli jo harpanneiden miesten tehtäviä.
On myös tapana luetella Casanovan muutkin kuin naisiin liittyvät toimet ja ansiot näyttävänä listana. Vaikkapa näin: hän oli muun muassa pappi, molempien oikeuksien tohtori, sotilas, oppinut, runoilija, uhkapeluri, viulisti, vapaamuurari, vakoilija, valtiollisen arpapelin hoitaja, linnakundi ja kirjastonhoitaja – läntisessä kulttuurissa kenties vain Aku Ankan cv tulee tätä lähelle tehtävien moninaisuudessa.
Ainoa alue, jossa Casanova selkeästi näyttäytyy epäpätevänä, on liikeyrityksen johtaminen. Ollessaan johtajana ranskalaisessa kutomossa, jossa oli työssä satoja tyttöjä, hän tuli maanneeksi näistä jokaisen kanssa, minkä jälkeen tytöt lakkasivat tekemästä työtä, alkoivat lorvia ja laulella, ja firma meni konkurssiin.
Veijo Meri, eräs suomalaisista casanovisteista, on viitannut siihen, että Casanova oli kirjailijana erittäin korkeaa tasoa, erityisesti hänen laaja omaelämäkertansa Histoire de ma vie on yksi maailmankirjallisuuden kolmesta parhaasta muistelmateoksesta – Meri viittaa Ezra Poundiin ja Ford Madox Fordiin, joiden mielestä kaksi muuta suurta muistelijaa ovat niinikään italialainen Benvenuto Cellini (1500- 1571) ja englantilainen Samuel Pepys (1633-1703).
Mutta ilman naisia ei Casanova olisi meille se hahmo joka hän meille on.
Eräällä Casanovan tapaamalla naisella oli ihanin hänen koskaan näkemänsä vartalo; harmillista kyllä naisen kasvot olivat kuvaamattoman rumat, mikä esti intohimoa kukoistamasta edellytetyllä tavalla. Casanova välitti tiedon yhteisen onnen tiellä olevasta haittatekijästä diskreetisti naiselle itselleen. Nainen laittoi säkin päähänsä – eikä mikään enää häirinnyt rakastavaisten onnea. Veijo Meri tulkitsee tämän pienen detaljin tuoneen tuohon rakkauteen pysyvän surun ja suuren luottamuksen mysteerin, jonka karkea säkkikangas niin raffinoidusti peittää.
Nainen, joka eräiden tulkintojen mukaan luhisti Casanovan miehisen itsetunnon ja sai hänet vetäytymään loppuiäkseen kirjastonhoitajaksi syrjäiseen Böömiin, oli kaunis noin 16-vuotias ilotyttö Marianne de Charpillon. Kun Mariannen perhe ei enää ollut voinut pitää ilotaloa Sveitsissä, oli perheyritys muuttanut Lontooseen. Tarkoitus oli etsiä Mariannelle tarpeeksi rikas suojelija, joka olisi antanut taloudellisen turvan koko perheelle. Keski-ikäistyvän miehen kiihkolla Casanova teki kaikkensa voittaakseen kauniin Mariannen suosion, mutta yritykset valuivat hiekkaan. Hän ei ollut tarpeeksi rikas, ei edes aatelinen, vaikka niin uskottelikin. Lontoossa oli Mariannen avuilla saatavissa Casanovaa paljon parempiakin saaliita.
Tapaus oli Casanovalle suuri pettymys. Ennen Lontoosta lähtöään hän suoritti kostonsa: hän osti papukaijan, opetti sen sanomaan ”Charpillon on suurempi huora kuin äitinsä”, ja myi papukaijan takaisin markkinoille.
